Aurinkosähkön lähtölaskenta…toistaiseksi?

Der Spiegelissä kerrottiin kuinka saksalaiset aurinkopaneelien valmistajat ovat ongelmissa kiinalaisten tultua markkinoille halvemmilla, mutta yhtä hyvillä tuotteillaan. Massiiviset tukiaiset joita on perusteltu työpaikoillla ja uuden kasvavan teollisuuden alan luomiseksi Saksaan valuvatkin nyt Kiinaan. Samaan aikaan Atlantin toisella puolella vain kaksi vuotta sitten yli puoli miljardia valtion lainatakuita saanut Solyndra on ajautunut konkurssiin, koska se osoittautui kyvyttömäksi kilpailemaan halvempien (kiinalaisten) tuottajien kanssa. Jos tämä ei ollut vielä tarpeeksi masentavaa, niin myös Kreikka on päättänyt panostaa aurinkosähköön! Se on kuulemma “next big thing”. Olen yllättynyt mikäli vastaavia huonoja uutisia ei ole edessä vielä paljon.

Aurinkosähkön hinta on niin rajusti normaalin sähkön tuotantohinnan yläpuolella (Saksassa takuuhinta aurinkosähköstä on 34.05 senttiä/kWh, hiilivoiman tuotantokustannus on taas alle 5 senttiä/kWh), että koko teollisuus on perustettu tukiaisten varaan ilman, että näköpiirissä olisi se aika jolloin nämä tukiaiset voitaisiin  poistaa ilman alan romahdusta. Koko alan kannattavuus on sen varassa, että poliittinen tahto tukiaisten maksamiseen säilyy vahvana. Ottaen huomioon valtioiden toiveet leikata velkaantumistaan ja voimistaa talouskasvuaan, tämä oletus on minusta aina ollut arvelluttava. Koska aurinkopaneelit ovat massatuotantoa, jota on helppo pakata kontteihin ja kuljettaa ympäri maailmaa, kiinalaisten kanssa on luonnollisesti vaikeaa kilpailla. Lännen maksamat tukiaiset ovat siis nopeasti muuttuneet tueksi kiinalaisille, mikä ei varmastikaan helpota tukiaisrulianssin jatkumista. Mikä se argumentti tukiaisten puolesta siis olisi? Sekö, että näin tuemme työpaikkojen luomista ja uuden innovatiivisen teollisuuden alan luomista Kiinaan? Sekö, että näin Kiinaan syntyy uusia Nokioita?

Itse en noiden tukiaisten perään itke, koska ne ovat olleet minusta hukkaan heitettyjä resursseja, jotka olisi voitu käyttää mm. ympäristön kannalta järkevämmin toisin. Niillä on lähinnä rahoitettu illuusiota ilmastoaktiviteetista ilman mitään mainitsemisen arvoista hyötyä. On jossain määrin perusteltua tukea tutkimusta ja tuotekehittelyä myös aurinkosähköön, mutta ei teollisuutta tule perustaa jatkuvien tuotantotukien varaan. Joku ne tukiaiset  kuitenkin maksaa ja tämän tahon toiminta on oikeasti kannattavaa ja tuottaa verotuloja ja työllisyyttä ilman tukiaisia. Jos jonkun alan tuleva kannattavuus on järkevästi perusteltavissa, ei vuosikymmenien päähän ulottuvia tukiaisia tarvita. Pientä starttiavustusta ehkä tarvitaan ja kenties poliittinen sitoumus  siitä, että pelisäännöt eivät sorsi uutta toimijaa. Tältä pohjalta pankkien luulisi olevan kiinnostuneita lainoittamaan  lupaavia hankkeita. Sitä vartenhan ne ovat olemassa.

Kiinalaisethan ovat tässä toimineet omalta kannaltaan taloudellisesti melko järkevästi. Heille riskit ovat suhteellisen pieniä, koska he ovat rakentaneet teollisuutensa lännen tukiasten pohjalta. Kiinassa valmistettavista aurinkopaneeleista lähes kaikki myydään länteen. He eivät käytä omia rahojaan tukiaisiin vaan rakentavat oman energiahuoltonsa paremmin toimivien ja paljon halvempien vaihtoehtojen varaan. Jonkin verran riskejä heilläkin varmasti on, mutta ne liittyvät varmaan lähinnä siihen ehtivätkö uudet tehtaat maksamaan itsensä takaisin ennen kuin tukiaisten leikkaukset lännessä romahduttavat kysynnän.

Talous pohdintoja :-(

Paul Krugman on ihmetellyt jo pitkään kuinka on mahdollista, että kävelemme sokeina kohti samanlaisia hölmöyksiä mitä maailmalla tehtiin 30-luvun laman aikana. Voisi kuvitella, että historiasta opittaisiin jotain, mutta eihän se näin taida mennä. Esim. Italian maksamat korot ovat taas jyrkässä nousussa, mutta meillä keskustellaan Kreikan vakuuksista ikäänkuin niillä olisi tässä tilanteessa mitään merkitystä. Mistä seuraavaksi keskusteltaisiin? Keittiön kaapistojen väristä? Euro natisee liitoksissaan, mutta pitkän tähtäimen visiosta jolla tämä sotku selvitetään, poliitikot eivät uskalla puhua. On selvää, että euroalueen sisäiset jännitteet pitää purkaa tavalla tai toisella ja sen tekeviä mekanismeja ei ole. Nämä mekanismit olisi pitänyt luoda jo silloin, kun euro luotiin, mutta jälkiviisaus on eksakti tiede.

Niin kuin asian itse ymmärrän on euroalueen otettava (tavalla tai toisella) kollektiivinen vastuu osasta toistensa lainataakasta. Tämä on kuitenkin poliittisesti hirvittävän hankalaa ja jotta järjestelmällä on tulevaisuus pitää sen vastineena maiden suvereniteettiä rajoittaa ja varsinkin ongelmamaiden tulee aloittaa rajut muutostoimet joiden turvin ne voivat palata kasvu-uralle. (Tämä suvereniteetin rajoitus koskisi käytännössä Suomen kaltaisi vähemmän kuin esimerkiksi Italiaa, koska täällä on ollut tapana toimia “vastuullisemmin” jo muutenkin.) EKP:n setelirahoitusta ei tulisi myöskään sulkea pois vaihtoehtojen joukosta. Euroalue kuitenkin hallitsee omaa rahapolitiikkaansa eikä inflaatio näytä olevan lähitulevaisuuden ongelma.  Ehkä ongelmamaiden vyönkiristystä kompensoimaan tarvitaan myös kysyntää ylläpitäviä elvytyspaketteja vakaammissa euromaissa (ja muualla). Suomen valtio saa markkinoilta kymmenen vuoden lainaa noin 2.5% korolla ja tämä ei viesti markkinoiden huolesta meidän velkataakastamme.

Toinen vaihtoehto on tietenkin se, että tällaista “rahansiirtoa” ongelmamaihin ei tehdä ja ne putoavat euron ulkopuolella. Niiden uudet valuutat romahtaisivat ja euromääräiset velat jätetään maksamatta. Sen lisäksi uuden übereuron arvo varmaankin kohoaisi rajusti ja iskisi euromaiden talouksiin rajusti. Siis tapahtui niin tai näin, niin velkoja joita ei voi maksaa takaisin ei makseta takaisin ja tappioita tulee sinne mistä lainoja on myönnetty…eli sinne missä kansantalous on ollut “hyveellisesti” ylijäämäinen.

Tämä moralisointi on rasittavaa. Esim. Irlannissa ja Espanjassa valtiontalous oli ylijäämäinen hyvinä vuosina ja ongelmat aiheutuivat yksityisen sektorin velkaantumisesta. Tätä kuplaa taas rahoittivat esim. säästäväiset saksalaiset, jotka nyt sitten moralisoivat irlantilaisten ja espanjalaisten selkärangattomuudesta. Kaikilla ei voi samaan aikaan olla ylijäämäinen talous ja jos esim. asuntokupla aiheuttaa ylivelkaantumista jossain päin euroaluetta, pitää meillä olla mekanismit tämän kuplan aiheuttamien ongelmien torjumiseksi. Esim. pankkien valvonnan ja talletusten takauksien tulisi varmaankin olla euroalueella yhteisiä.

Ongelmamaiden velkataakkaa täytyy keventää (tavalla tai toisella se tapahtuu kuitenkin), jotta niillä on mahdollisuus saada taloutensa kasvu-uralle. Tämä voi aiheuttaa monille pankeille ongelmia, mutta olkoon niin. Jos joku pankki pitää pelastaa, niin sitten pelastetaan. (Tämänkin täytyy varmaan olla osin yhteiseurooppalainen projekti, koska kuinka esim. Kreikka pelastaa kreikkalaiset pankit? Samalla tavalla kuin Irlanti pelasti irlantilaiset pankit?) Osakkeenomistajat pyyhkäistään pois, vanha johto pihalle ja tuettavat pankit valtiolle saneerattaviksi.

Krugman on ihmetellyt kuinka tähän tilanteeseen ajautuminen on mahdollista. Tavallaan se taitaa kuitenkin olla ymmärrettävää. Hyvinä vuosina paine säästää on vähäinen ja mm. vasemmisto on monessa maassa herkkä lisäämän julkisen sektorin menoja sen takia, koska nyt siihen on varaa. Oikeisto taas ei tätä halua, koska heidän intresseissään on tyypillisesti pitää talouskasvun hedelmät mahdollisimman pitkälti talouseliitin taskussa. Laskusuhdanteessa menot nousevat entisestään ja oikeanlaidan paniikki paisuvasta julkisesta sektorista voimistuu. Syntyy paine prosykliseen talouspolitiikkaan mistä maailmalla on paljon esimerkkejä. Valtion tulisi kuitenkin olla se taho, joka pystyy harjoittamaan pitkäjänteistä politiikkaa syklien yli. Kuplan aikaan se painaisi jarrua ja laskusuhdanteessa kaasua. Valitettavasti tuollainen toiminta on hankalaa yltiöideologien lyhytnäköisyyden vuoksi. Oikeisto vastustaa valtion roolia periaatteesta ja vasemmisto haluaa kaikissa tilanteissa sitä kasvattaa. Jos olisin oikeistolainen, en itsekään luottaisi vasemmiston haluun (varsinkaan muualla kuin Suomessa) tasapainottaa valtion menot hyvinä vuosina. Jos taas vasemmistolainen, niin en luottaisi oikeiston valmiuteen tukea kysyntää ja työllisyyttä laskusuhdanteen ajan.

Päivitys 7.9.2011: Samoista teemoista kirjoittaa asioista ymmärtävä Martin Wolf Financial Times lehdessä.

Vihollisten oltava lähellä

Olikohan se Kekkonen, joka väänti Kummisetä II sitaatin “Keep your friends close, and your enemies closer.” muotoon: ”Pitää olla ystävät läheltä ja viholliset kaukana.”? (Luulin itsekin sitä Machiavelli-sitaatiksi. Aina oppii uutta.) Jotenkin tämä tuli tragikoomisella tavalla mieleen selaillessani Jared Diamondin mainiota kirjaa “Collapse”. Ennen vanhaan joku maya-kuningas tuskin olisi nimittäin ymmärtänyt tuota lausahdusta. Ensinnäkin rajallinen tiedonsiirtokyky olisi tehnyt mahdottomaksi kaukaiset viholliset. Mikä vihollinen se sellainen on, jonka kanssa ei ole lainkaan tekemisissä? Toisekseen kuljetuskapasiteetin puute rajoitti sotatoimia rajusti. Koska edes hevosia ei ollut, oli sotajoukkion ruoka kuljetettava kantajien selässä. Koska kantajat taas söivät samaa ruokaa kuin sotilaat, ei joukkio voinut päästä kovin kauas pelloiltaan ennen kuin oli käännyttävä takaisin kotiin syömään. Tuossa tilanteessa viholliset oli pakko hankkia läheltä, koska muuten heitä vastaan ei olisi voinut rettelöidä. Näinhän siinä sitten kävikin ja yhtenäistä laajaa Maya valtiota ei koskaan syntynyt. Syntyi vain joukko toisiaan vastaan sotivia pieniä kuningaskuntia.

Hyvinvointia ilman kasvua (?)

George Monbiot linkitti äskettäin englantilaisen kestävän kehityksen komission (Sustainable development commision) raportiin, jossa pohditaan niitä haasteita mitä liittyy siirtymisessä talouteen joka ei kasva. Raportin on kirjoittanut Prof. Tim Jackson ja suurelta osin hänen pohdiskelunsa oli minusta virkistävän järkevää ja poikkesi positiivisella tavalla monista Degrowth-keskustelun postmodernin retromarxismin kyllästämistä ulostuloista.

Yleensä kasvun kauhistelu latistuu hyvinvoivien ihmisten latteuksiin siitä kuinka meillä on jo kaikkea ihan tarpeeksi tai siihen kuinka meidän vain pitäisi olla vähemmän materialistisia. Mikäli kasvun tyrehtymisen sosiaalisia (tai ekologisia) haittavaikutuksia edes mainitaan, niin ne ratkaistaan kasvattamalla valtion osuutta kansantaloudesta. Koska talouden kutistuminen alentaa vielä verotuloja ja nykyisetkin tulonsiirrot halutaan säilyttää, lopputuloksena näyttää väistämättä olevan täysin valtion käsissä oleva kansantalous. Poliittisen kartan äärivasemmalla laidalla tässä ei varmastikaan (huolimatta monista epäonnistuneista kokeista) nähdä mitään ongelmaa, mutta me muut emme ole yhtä vakuuttuneita siitä, että kommunismi on optimaalinen järjestelmä ihmisten hyvinvoinnin maksimointiin. (“Karl Marx was right, socialism works, it is just that he had the wrong species”: E. O. Wilson.) Valtiolla on oma tärkeä roolinsa, mutta minuun ei vetoa argumentointi, jossa yksityistä sektoria pidetään lähtökohtaisesti ongelmana ja valtiota ratkaisuna. Meidän pitää pystyä keskittymään tavoitteisiin keinojen takana.

Kuten Jackson kertoo tasapainotilanteen aikaansaaminen on nykyisessä talousjärjestelmässä hyvin vaikeaa, koska mm. velkojen ja eläkkeiden maksaminen tai työllisyyden ylläpitäminen edellyttävät jatkuvasti kasvavaa kansantaloutta. Samoin mm. statuskilpailun ja hyperbolisen diskonttauksen psykologiset painolastit ajavat meitä tavoittelemaan enemmän myös tilanteessa, jossa perustarpeet ovat jo tulleet tyydytetyiksi. Jackson analysoi näitä rakenteellisia haasteita hyvin. Hän myös toteaa kuinka olemme kehittäneet mekanismeja, jotka auttavat meitä sitoutumaan kaukokatseisempaan toimintaan (mm. sosiaaliset normit, avioliitto, säästötilit, yhteiskunnalliset kannusteet) ja kuinka vastaavia mekanismeja tarvitaan mikäli talous aiotaan ohjata ekologisesti kestävämmälle pohjalle.

Kaikesta en kuitenkaan voi olla hänen kanssaan samaa mieltä ja paikka paikoin hänen analyysinsä oli minusta huolimatonta. Monin paikoin hän tuntui vain allekirjoittavan konventionaalisen viisauden ilman sen kummempaa perustelua. Esimerkiksi energiankulutus ja ekologiset ongelmat ovat hänen (ja monen muun) retoriikassa samoja asioita. Näinhän ei ole. Energiankulutus voi olla ekologinen ongelma mikäli energia tuotetaan ekologisesti tuhoisalla tavalla tai mikäli se käytetään ekologisesti tuhoisalla tavalla, mutta mikäli kasvava energiankulutus ohjaa ihmisen toimintaa ekosysteemin ulkopuolelle, se on ekologisesti hyvä asia. Konventionaalisessa viisaudessa tämä yleensä sivuutetaan olettamalla, että vähän energiaa kuluttavat ihmiset aiheuttavat myös vähän haittaa ympäristössään. Tämä on kuitenkin arvelluttava oletus, koska siellä missä huokeaa energiaa on vähän saatavana ihmisten taloudellinen toiminta suuntautuu voimakkaammin heitä ympäröivään ekosysteemiin, koska sen hyväksikäyttö vaatii vähemmän energiaa kuin esimerkiksi elottomien mineraaliresurssien hyväksikäyttö. Mikäli töpselistä ei tule huokeaa sähköä, ihmiset tyydyttävät energiantarpeensa ympäröivistä metsistä. Mikäli lannoitteita, jääkaappeja ja kuljetuskapasiteettia ei ole, harjoitetaan tehotonta maanviljelystä omiin tarpeisiin. Kun meitä on yli seitsemän miljardia, tämä on tuhoisaa sekä ekologisesti, että sosiaalisesti.

Oletus siitä, että energiankäyttö tuottaa vääjäämättä  ympäristöongelmia, ajaa hänet myös ratkaisuihin joita ei ole paḱko hyväksyä. Hän esimerkiksi selittää kuinka alati paraneva tuottavuus johtaa työttömyyteen ja kuinka tämä voidaan välttää jakamalla työ uudelleen. (En muuten ihan heti näe kuinka esimerkiksi minun tekemäni tutkijan työ voitaisiin jakaa.) Konventionaalinen vastaus olisi se, että työttömät voidaan työllistää uusiin ammatteihin ei hänelle kelpaa, koska esimerkiksi palveluammateissakin kulutetaan energiaa ja se on tehtyjen oletusten perusteella haitallista. Mikäli energiaa tuotetaan ilman mainitsemisen arvoista ympäristöhaittaa ei ole mitään periaatteellista syytä siihen miksi suurempi osa työvoimasta ei voisi työllistyä uusiin ammatteihin ja samalla Jacksonin perustelu työnjakamisen välttämättömyydelle murenee.

Jackson myös olettaa, että tulevaisuuden energiantuotannon pitää nojata “uusiutuviin energianlähteisiin” ilman, että edes mainitsee ydinvoimaa. Tämä on ilmiselvä ideologisin perustein kyhätty reunaehto, joka vain hankaloittaa todellisten ongelmien ratkaisemista. Vastassamme on todellisia ympäristöongelmia ja reunoja, joita ihmiskunnan ei ole syytä ylittää. Näiden rajojen sisäpuolella pysyminen on riittävän vaikeaa jo ilman ylimääräisiä ideologisia reunaehtojakin. Uskon (ja toivon), että ihmiskunnan talous tulee kasvamaan merkittävästi erityisesti köyhemmissä maissa ja pysyäksemme siitä huolimatta ekologisten reunaehtojen sisäpuolella tarvitsemme harkintaa ja kannusteita siihen, että kasvua luodaan siellä missä sen aiheuttama ekologinen vahinko on pienintä. Emme voi hakea kasvua hakkaamalla lisää metsiä nurin, istuttamalla lisää peltoja tai kalastamalla enemmän, mutta esim. elottomien resurssien hyväksikäyttöä ihmiskunta voi lisätä rajustikin. Se tapahtuuko näin riippuu suurelta osin kannusteista ja energianhinnasta, joista molemmat taas riippuvat tehtävistä poliittisista valinnoista.

Paikoin Jacksonin kannanotot viestivät myös konservatiivisista arvostuksista joita en jaa. Esimerkiksi:

s98: “When technologies, infrastructures, institutions, social norms reward selfenhancement and novelty, then selfish sensation seeking behaviours prevail over more considered, altruistic ones. Where social structures favour altruism and tradition, self-transcending behaviours are rewarded and selfish behaviour may even be penalised.”
p104: “But relentless novelty seeds social anxiety and weakens our ability to protect long-term social goals.”
p107: “…reduce geographical labour mobility.” (Toimenpide-ehdotus)

Noista lausahduksista saan tunteen, että Jackson jotenkin haikailee takaisin pieniä staattisia yhteisöjä ja olettaa, että se on parasta ihmisten hyvinvoinnille. En kykene näkemään kuinka altruismi ja muutoksesta iloitseminen olisivat toistensa kanssa ristiriidassa. Ainakin itse suhtaudun hyvin positiivisesti tieteelliseen, teknologiseen ja sosiaaliseen kehitykseen, mutta pidän siitä huolimatta (tai sen takia) tärkeänä huolehtia muista ihmisistä ja elinympäristöstämme. Lisäksi en näe kuinka toiveeni siitä, että esim. uusi puhelimeni on teknisesti edistyneempi kuin vanha, on ristiriidassa ekologisen tai sosiaalisen hyvinvoinnin kanssa. Vai onko ideana määritellä joku tietty teknisen kehityksen taso “riittäväksi” ja tyytyä siihen? Jos näin, niin kuka sen riittävän tason määrittelee ja kuka ihmiset siihen pakottaa? Sakkoja parempaa teknologiaa käyttäville ja tukiaisia vanhaa teknologiaa käyttäville?

Voihan olla, että sosiaaliset siteemme lähellä eläviin ihmisiin olisivat tiiviimpiä, jos eläisimme pienissä kyläyhteisöissä, joista ei muuteta pois. On kuitenkin hyvä muistaa, että näissä yhteisöissä ollaan kiinnostuneita tekemisistäsi sekä hyvässä, että pahassa. Niissä ei suvaita erilaisuutta ja raja oman yhteisön jäseniin kohdistuvasta “altruismista”  ksenofobiaan on hiuksen hieno. Lisäksi yhteisön tuputtama konventionaalinen viisaus tukahduttaa muutoksen myös silloin, kun sitä tarvittaisiin. Nykyisessä maailmassa yhä useampi varmastikin löytää itselleen paremmin sopivia yhteisöjä verkosta kuin fyysisistä naapureistaan ja mikäli muuttoliike tuottaa pienemmän ekologisen jalanjäljen jättäviä kaupunkeja tai aikaansaa alueiden erikoistumista asioihin mitä siellä tehdään parhaiten, miksi se olisi lähtökohtaisesti paha asia?  No comprendo.