Tuumailuja REDD:stä

var gaJsHost = ((“https:” == document.location.protocol) ? “https://ssl.” : “http://www.”);
document.write(unescape(“%3Cscript src='” + gaJsHost + “google-analytics.com/ga.js’ type=’text/javascript’%3E%3C/script%3E”));

try {
var pageTracker = _gat._getTracker(“UA-11430981-4”);
pageTracker._trackPageview();
} catch(err) {}Ilmastoneuvotteluissa yhtenä neuvottelun aiheena on ns. REDD eli “reduction of emissions from deforestation and degradation”. Economist lehden mukaan keskusteluissa hintahaarukka tonnille vältettyjä CO2 päästöjä on 3-10$. Idea on minusta kannatettava, mutta hinnat aivan liian alhaisia. Kummalliseksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun huomaa monien rikkaiden maiden samalla maksavan tai ainakin valmistelevan mittavia tukiaisia omien ekosysteemiensä polttamisesta. Näin on myös nähtävästi Suomessa. Esimerkiksi jos maksamme “bioenergia”-tukiaisia 5 senttiä/kWh ja 1000kg puuta tuottaa noin 4000kWh, olisi tukiaisen arvo suunnilleen 100$/tCO2. Tällainen rikkaan maan tukiainen omien ekosysteemien sotkemiselle on siis helposti rajusti korkeampaa kuin ne resurssit mitä ollaan valmiita laittamaan itse metsien suojeluun. Moni näitä asioita kannattavista tahoista kuitenkin onnistuu pyhittämään itsensä peittämällä tekonsa kauniilta kalskahtavien taikasanojen taakse. (“Bio” etuliite sopii ihan mihin vain, “uusi Nokia”, “kotimainen”, “innovatiivinen”, “uusiutuva”, “metsänhoito”, “kestävä” yms. yms.)

Retorisia kysymyksiä: Miksi ylläoleva olisi järkevää sen enempää ekologisesti kuin taloudellisestikaan? Jos haluamme käyttää julkisiavaroja metsien- ja ilmastonsuojeluun, eikö ne resurssit kannattaisi käyttää täysin eteläisten metsien suojeluun sen sijaan, että tuemme pohjoisten metsien polttamista rajusti suuremmilla summilla kuin mitä eteläisten metsien suojeluun käytetään?

Ilman tukiaisia suomalainen puu on nykyään niin kallista ettei sitä kannata juurikaan käyttää energian tuotannossa metsäteollisuuden ulkopuolella. Ilman tällaisia tukiaisia Suomen metsät olisivat huomattavia hiilinieluja pitkälle tulevaisuuteen hakeutuessaan siihen hiilitasapainoon mikä vastaa vanhoja metsiä. Jos taas tämän tasapainon löydyttyä, välttämättä haluamme puuttua metsiimme niin niiden muuttaminen puuhiileksi ja puuhiilen upottaminen maahan voi olla “järkevämpää” kuin puuhiilen poltto. Tämä nimittäin poistaa hiiltä ilmakehästä eikä ole nollasumma peliä (käytännössä huonompaa) kuten puunpoltto. (Uudessa liturgiassahan puuhiiltä muuten kutsutaan biohiileksi. En ole huomannut järkevää syytä tähän kielimuutokseen). Toisaalta ekologisesta ja sosiaalisesta perspektiivistä katsoen tämä on lähes yhtä arvelluttavaa kuin bioenergia ylipäätään. Guardian lehden kolumnisti George Monbiot kirjoitti asiasta ja sen sosiaalisesta ulottuvuudesta totutun terävästi.

Taloudellisesti taas näen hyvin harvoin tilanteita jolloin suorat tukiaiset ovat perusteltuja. Yleensä aina ne resurssit voisi käyttää järkevämmin jossain muualla ja tukiaiset ovat pois sellaisesta toiminnasta, joka tulee toimeen omillaan ja joka osallistuu hyvinvointivaltion kustannusten maksamiseen. Paperin käytön väheneminen on lienee väistämätöntä ja se tarkoittaa Suomen metsäteollisuuden volyymien alenemista pysyvästi mikäli paperia korvaavaa tuotantoa ei keksitä. Ekologisesti tämä on sinänsä hyvä uutinen, mutta taloudellisesti tietenkin Suomelle ongelmallinen, koska riippuvuutemme metsäteollisuudesta on edelleen niin suurta. En ole toistaiseksi nähnyt mikä olisi se paperin korvaava tuote, jota on järkevämpää tuottaa Suomen metsistä kuin etelämpänä. Siksi epäilen metsäteollisuuden volyymien lasku on pysyvää. Tukiaiset metsien hakkaamisen pitämiseksi ennallaan eivät ole perusteltuja. Ne resurssit tarvitaan luomaan taloudellista aktiviteettia, joka pystyy elämään ilman tukiaisia. Puun käyttö rakentamiseen voi varmaankin lisääntyä (ja se voi olla jopa jotenkuten perusteltua hiilen sitomisen kannalta), mutta nouseeko se niin paljon, että paperiteollisuuden volyymien lasku tulee kompensoitua? Nähtäväksi jää.

Risk aversion and "safety" conundrum

I am reading Dawkins (again) and he pointed out the interesting issue about risk aversion. Why do zebras graze without appearing to be too afraid of the lions nearby? The answer is that the alternative for them to not taking this risk is death. If the lion attacks, it will most likely catch someone else in any case. So safety breeds risk aversion. I wonder if in human societies it also implies increased resistance to changes as the society gets more prosperous. Since things already are (or appear to be) risk free, making any changes is, well, risky. Naturally, often the status quo is not unproblematic or risk free and one could easily imagine better alternatives, but the perennial question is: “How to get there from here?” Problem gets worse, when our notoriously poor judgment in probabilities comes into play. The risks of status quo are probably systematically underestimated while risks from change are exaggerated especially when ignorance rules.

Pundits, scientist, and prisoners dilemma

I found some interesting discussion about the tendency of pundits to be dishonest since it is the good story that sells. The situation has some similarity with the classic game of prisoners dilemma. For both parties individually it is better to defect, but both would be better of if they collaborated. When they parties cannot trust each other and collaborate, individual self interest tragically trumps the benefits of collaboration.

When it comes to media, it would be better for society to have a high quality and honest journalism, but since each journalist (or pundit) individually benefits from good and catchy stories, not necessarily true ones, how to get there? In game theory such problems are “solved”, by having memory, playing the game repeatedly, and being ready to punish cheaters. In media the last part is often lacking. Part of the reason is certainly the readers themselves. How often are we actually after facts and honest reporting and how often are we looking after stories that seem to confirm the opinions that we already have? I think I personally do this very often. Under such circumstances it is the stories that pamper to readers biases that win the day. The discussion also pointed out the in science things are somewhat different. While cheating certainly exists it is not as prevalent as in media since the likelyhood of being caught is high (especially if you are doing something really interesting). Furthermore, being caught for misconduct has a severe penelty since it has the potential to destroy your scientific career entirely.

Tanskan ilmastosuunnitelma haisee

Tanskan insinöörien suunnitelma Tanskan Co2 päästöjen vähentämisestä 90% vuoteen 2050 mennessä sai melko runsaasti positiivista medianäkyvyyttä ympäri maailman. Löysin nyt aikaa kahlata sen läpi.

Suunnitelmaan kuuluu soveliaan suuri energiansäästötavoite (lähes 50% primäärienergiankulutuksesta) ja se, että jäljelle jäävästä 430PJ:sta biomassalla tuotetaan lähes 75%. He raportoivat, että kyseeseen voisi tulla esim. pajuviljelmät, joista voisi saada energiaa 150 GJ/ha (korkein energiapotentiaali/hehtaari). Mikäli puun energiasisällöksi oletetaan 6MJ/kg niin tuo tarkoittaa noin 25t pajua/hehtaari. Jos skenaarion bioenergiatavoite toteutetaan käyttämällä siis tätä kaikkein tuottavinta vaihtoehtoa, energiaplantaaseille vaaditaan siis noin 20000 km^2 pinta-ala, joka on liki 50% Tanskan maapinta-alasta! On kuitenkin syytä lisätä, että suunnitelmassa visioidaan levänkasvatuksen tuottavan 100PJ, mutta tästä huolimatta hyvin huomattava osa Tanskasta konfiskoitaisiin ihmisten energiantarpeiden tyydyttämiseksi.

Kuten yllä mainitsin suunnitelmassa merilevien kasvatuksella tuotettaisiin 100PJ vuosittain. Mikäli Tanskassa Auringon intensiteetti on keskimäärin 125W/m^2 niin 100% hyötysuhteella tuon energiamäärän tuottaminen auringosta vaatii noin 25km^2 alueen. Suunnitelmassa väitetään, että kyseiset leväviljelmät vaatisivat noin 80km^2 alueen (käytettäessä matalan veden viherleviä) ts. että fotosynteesi ja voimalaitokset muuntavat auringonvaloa bioenergiaksi yli 30% hyötysuhteella. Epäselväksi jää kuinka tämä temppu tehdään, kun pidetään mielessä se, että fotosynteesin teoreettinen maksimihyötysuhde on noin 12%. Tämä teoreettinen yläraja voitaisiin saavuttaa tilanteessa missä valon, hiilidioksidin tai ravinteiden määrä ei luo minkäänlaisia pullonkauloja.

Mistä nämä bioreaktorit saavat tarvitsemansa hiilidioksidin ja lannoitteet jää myös hämärän peittoon. Pikainen arvio antaa ymmärtää, että näiden “bioreaktoreiden” vaatimat lannoitemäärät ovat samaa suuruusluokkaa kuin koko Tanskan nykyinen lannoitteiden käyttö. Kun tähän lasketaan mukaan maalla olevien energiaplantaasien vaatimat lannoiteet, puhutaan Tanskan lannoitteen käytön moninkertaistumisesta. Jo nyt on ollut puhetta huokeiden fosfaattilähteiden hälyttävän nopeasta hupenemisesta. Epäselväksi jää kuinka “kestävää” ja “uusiutuvaa” tämänkaltainen bioenergian tuotanto on. En voi tietenkään puhua muiden puolesta, mutta lisäksi itseäni ajatus tällaisten lannoitemäärien kippaamisesta meressä oleviin “bioreaktoreihin” ei innosta. Sellainen lannoitepommi vain odottaa vahingon tapahtumista, jonka seurauksena nämä ravinteet leviävät mereen.

Vaikka käytännöllisiä perusteita Tanskan mallin mukaista bioenergiaan nojautumista vastaan siis on, vision keskeisin itselleni pahaa oloa aiheuttavista tekijöistä on sen edustama vinoutunut arvomaailma. Vanhassa testamentissa jumala loi taivaan ja maan ja antoi ihmiselle tehtävän tehdä luonto itselleen alamaiseksi. Huolimatta siitä, että luomiskertomus on ajattelevissa väestönosissa siirretty aikapäiviä sitten historian romukoppaan, elää kuva ihmisestä oikeutettuna luonnon alistajana yhä vahvana. Tanskan insinöörit eivät ole edes vaivautuneet pohtimaan sitä, että mitä ekologista heidän visiossaan ylipäätään edes on. Visioissa luonnonarvoa mitataan sen ihmiselle tuottamilla petajouleilla eikä siinä, että huomattava osa Tanskasta korvattaisiin ihmisen tarpeita tyydyttävillä energiaplantaaseille nähdä mitään ekologista ongelmaa. Jos bioenergiasta tulee visionäärille kiva tunne, sen on oltava “ekologista”. Viis siitä, että alueet joissa elää luonnonvaraista luontoa (siis sellaista, jota ei ole muokattu palvelemaan Homo Sapiensin intressejä) kutistuvat olemattomiin. Tehtävää ekologista vahinkoa ei edes huomata, kun into tehdä sitä mikä tuntuu luonnolliselta (tai välttää sitä mikä ei anna “luonnollisia” kiksejä) ajaa todellisten ympäristövaikutusten analysoinnin ylitse.

Kun ihmisiä oli joitain miljoonia elämässä keräilyn ja metsästyksen varassa, ihmisten aiheuttama vahinko oli melko mitätön. (Tosin kyllä esivanhempamme pystyivät jo tällöin ajamaan monia lajeja sukupuuttoon.) Nyt meitä on kuitenkin lähes 7 miljardia ja ihmiset ovat biosfäärin keskeisin ekologinen ongelma. Meistä on tullut se norsu porsliinikaupassa eikä nykyistä ihmismäärää voi ylläpitää ilman teollistuneen yhteiskunnan tukea. Jo nyt ihmiset ovat takavarikoineet omaan käyttöönsä hyvin huomattavan osan planeetan koko primäärituotannosta ja elintilan kapeneminen on hälyttävän nopeaa. Bioenergiavisioissa ihmiset takavarikoivat primäärituotannosta rajusti nykyistäkin suuremman osan ja kaiken muun sotkemisen lisäksi tyydyttävät myös energiantarpeitaan yhä suuremmissa määrin ekosysteemin kustannuksella. Lähes kaikki luonnontilainen luonto tuhottaisiin ja sitä jätettäisiin jäljelle kenties vain pieniksi reservaateiksi joiden suojelemisella toiset voisivat rakentaa imagoa eettisinä ympäristönsuojelijoina samalla, kun kannattavat politiikkaa, joka loi tarpeen suojella näitä kallisarvoisia tilkkuja.

Vanhatestamentillisesta kuvasta ihmisen paikasta on syytä luopua. Sen sijaan, että sotkemme ekosysteemin mikäli emme juuri nyt keksi syytä siitä pidättäytyä, on siirryttävä varovaisempaan asenteeseen. Elävään luontoon ei pidä puuttua ellei siihen ole erityisen painavia perusteita. Muussa tapauksessa siihen porsliinikauppaan ei jää mitään ehjäksi ja tämä ei, pidemmällä tähtäimellä, ole edes meidän etujemme mukaista. Esim. ruuantuotannossa ja asumisessa joudumme väistämättä omimaan suuria maa-aloja omaan käyttöömme (kuinka suuria, riippuu valinnoista), mutta energian tuotannossa tähän ei ole mitään pakottavaa syytä, koska voimme tuottaa tarvitsemamme energian elottomista lähteistä (maalämpö, ydinvoima, tuuli, aurinko, vesi, aalto). Se poltammeko eläviä asiota energiaksemme vai emme on valinta. Siinä missä valinta monien muiden energianlähteiden välillä voi olla pragmaattinen ja luonteeltaan jopa tekninen, bioenergiassa valinta on suuressa määrin arvovalinta.