Paul Krugman on ihmetellyt jo pitkään kuinka on mahdollista, että kävelemme sokeina kohti samanlaisia hölmöyksiä mitä maailmalla tehtiin 30-luvun laman aikana. Voisi kuvitella, että historiasta opittaisiin jotain, mutta eihän se näin taida mennä. Esim. Italian maksamat korot ovat taas jyrkässä nousussa, mutta meillä keskustellaan Kreikan vakuuksista ikäänkuin niillä olisi tässä tilanteessa mitään merkitystä. Mistä seuraavaksi keskusteltaisiin? Keittiön kaapistojen väristä? Euro natisee liitoksissaan, mutta pitkän tähtäimen visiosta jolla tämä sotku selvitetään, poliitikot eivät uskalla puhua. On selvää, että euroalueen sisäiset jännitteet pitää purkaa tavalla tai toisella ja sen tekeviä mekanismeja ei ole. Nämä mekanismit olisi pitänyt luoda jo silloin, kun euro luotiin, mutta jälkiviisaus on eksakti tiede.

Niin kuin asian itse ymmärrän on euroalueen otettava (tavalla tai toisella) kollektiivinen vastuu osasta toistensa lainataakasta. Tämä on kuitenkin poliittisesti hirvittävän hankalaa ja jotta järjestelmällä on tulevaisuus pitää sen vastineena maiden suvereniteettiä rajoittaa ja varsinkin ongelmamaiden tulee aloittaa rajut muutostoimet joiden turvin ne voivat palata kasvu-uralle. (Tämä suvereniteetin rajoitus koskisi käytännössä Suomen kaltaisi vähemmän kuin esimerkiksi Italiaa, koska täällä on ollut tapana toimia “vastuullisemmin” jo muutenkin.) EKP:n setelirahoitusta ei tulisi myöskään sulkea pois vaihtoehtojen joukosta. Euroalue kuitenkin hallitsee omaa rahapolitiikkaansa eikä inflaatio näytä olevan lähitulevaisuuden ongelma.  Ehkä ongelmamaiden vyönkiristystä kompensoimaan tarvitaan myös kysyntää ylläpitäviä elvytyspaketteja vakaammissa euromaissa (ja muualla). Suomen valtio saa markkinoilta kymmenen vuoden lainaa noin 2.5% korolla ja tämä ei viesti markkinoiden huolesta meidän velkataakastamme.

Toinen vaihtoehto on tietenkin se, että tällaista “rahansiirtoa” ongelmamaihin ei tehdä ja ne putoavat euron ulkopuolella. Niiden uudet valuutat romahtaisivat ja euromääräiset velat jätetään maksamatta. Sen lisäksi uuden übereuron arvo varmaankin kohoaisi rajusti ja iskisi euromaiden talouksiin rajusti. Siis tapahtui niin tai näin, niin velkoja joita ei voi maksaa takaisin ei makseta takaisin ja tappioita tulee sinne mistä lainoja on myönnetty…eli sinne missä kansantalous on ollut “hyveellisesti” ylijäämäinen.

Tämä moralisointi on rasittavaa. Esim. Irlannissa ja Espanjassa valtiontalous oli ylijäämäinen hyvinä vuosina ja ongelmat aiheutuivat yksityisen sektorin velkaantumisesta. Tätä kuplaa taas rahoittivat esim. säästäväiset saksalaiset, jotka nyt sitten moralisoivat irlantilaisten ja espanjalaisten selkärangattomuudesta. Kaikilla ei voi samaan aikaan olla ylijäämäinen talous ja jos esim. asuntokupla aiheuttaa ylivelkaantumista jossain päin euroaluetta, pitää meillä olla mekanismit tämän kuplan aiheuttamien ongelmien torjumiseksi. Esim. pankkien valvonnan ja talletusten takauksien tulisi varmaankin olla euroalueella yhteisiä.

Ongelmamaiden velkataakkaa täytyy keventää (tavalla tai toisella se tapahtuu kuitenkin), jotta niillä on mahdollisuus saada taloutensa kasvu-uralle. Tämä voi aiheuttaa monille pankeille ongelmia, mutta olkoon niin. Jos joku pankki pitää pelastaa, niin sitten pelastetaan. (Tämänkin täytyy varmaan olla osin yhteiseurooppalainen projekti, koska kuinka esim. Kreikka pelastaa kreikkalaiset pankit? Samalla tavalla kuin Irlanti pelasti irlantilaiset pankit?) Osakkeenomistajat pyyhkäistään pois, vanha johto pihalle ja tuettavat pankit valtiolle saneerattaviksi.

Krugman on ihmetellyt kuinka tähän tilanteeseen ajautuminen on mahdollista. Tavallaan se taitaa kuitenkin olla ymmärrettävää. Hyvinä vuosina paine säästää on vähäinen ja mm. vasemmisto on monessa maassa herkkä lisäämän julkisen sektorin menoja sen takia, koska nyt siihen on varaa. Oikeisto taas ei tätä halua, koska heidän intresseissään on tyypillisesti pitää talouskasvun hedelmät mahdollisimman pitkälti talouseliitin taskussa. Laskusuhdanteessa menot nousevat entisestään ja oikeanlaidan paniikki paisuvasta julkisesta sektorista voimistuu. Syntyy paine prosykliseen talouspolitiikkaan mistä maailmalla on paljon esimerkkejä. Valtion tulisi kuitenkin olla se taho, joka pystyy harjoittamaan pitkäjänteistä politiikkaa syklien yli. Kuplan aikaan se painaisi jarrua ja laskusuhdanteessa kaasua. Valitettavasti tuollainen toiminta on hankalaa yltiöideologien lyhytnäköisyyden vuoksi. Oikeisto vastustaa valtion roolia periaatteesta ja vasemmisto haluaa kaikissa tilanteissa sitä kasvattaa. Jos olisin oikeistolainen, en itsekään luottaisi vasemmiston haluun (varsinkaan muualla kuin Suomessa) tasapainottaa valtion menot hyvinä vuosina. Jos taas vasemmistolainen, niin en luottaisi oikeiston valmiuteen tukea kysyntää ja työllisyyttä laskusuhdanteen ajan.

Päivitys 7.9.2011: Samoista teemoista kirjoittaa asioista ymmärtävä Martin Wolf Financial Times lehdessä.