Saksan Energiewenden kustannuksista

Saksan ympäristöministeri on kertonut heidän energiapolitiikkansa kustannuksista. “Feed-in tariffs in the amount of EUR 67 billion which had already been paid pursuant to the EEG, and another EUR 250 billion which will have to be paid until 2022 (as feed-in tariffs are granted for a 20 year period), equalled EUR 317 billion, Mr Altmaier explained. Another EUR 360 billion had to be added if the expansion of new renewable power plants continued unabated and nothing would be done to cut tariffs. This would lead to costs of EUR 680 billion by 2022, not including the costs for grid expansion, reserve capacity, R&D, electromobility and the energy-efficient renovation of buildings, he said.” Nykyinen meno antaa ymmärtää, että kustannukset vuoteen 2040 mennessä voivat olla noin 1000 miljardia euroa eli noin 40% Saksan bruttokansantuotteesta.

Credit: Images_of_Money

Mitä nuo luvut tarkoittavat? Jo rakennettu tuuli– ja aurinkovoimakapasiteetti Saksassa vastaavat yhteensä noin 8.8 GWe keskimääräistä tehoa. Tästä on siis sitouduttu maksamaan 317 miljardia (osa tästä käytetään muihin tariffeihin, mutta suuruusluokka on oikein). Toisin sanoen yhdestä keskimääräisestä gigawatista satunnaisesti toimitettua sähkötehoa on maksettu noin 35 miljardia euroa (ja lähinnä rikkaille). Nämä laitokset pitää uusia 20-30 vuoden kuluttua. Tämä on normiympäristökeskustelussa halpaa, innovatiivista, modernia, taloudellisesti erityisen viisasta ym. sanoja, jotka näyttävät kivalta mielikuvamarkkinoinnissa. Myöhästynyt OL3 maksaa noin 5.6 miljardia/toimitettu GWe ja sen suunniteltu elinikä on 60 vuotta. Tämä on toisten mielestä aivan liian kallista, vanhanaikaista ym. sanoja, jotka näyttävät ikävältä mielikuvamarkkinoinnissa. Yllä olevan perusteella keskustelusta näyttäisi puuttuvan substanssi.

1000 miljardin kustannus siitä ilosta, että saksalaiset jatkavat nykyisellä kurssilla vuoteen 2040 voi tuntua valtavan suurelta ehkä sen takia, koska sitähän se on. Jos ydinvoimalan hinta on noin 4 miljardia/GWe, 1000 miljardilla ostaisi kasan reaktoreita, joilla tuotetaan noin 2000TWh vuodessa. Koko EU:ssa fossiilisilla polttoaineilla tuotetaan sähköä noin 1900TWh vuodessa. Toisin sanoen tuolla summalla voitaisiin toisenlaisella politiikalla (likipitäen) muuttaa koko EU:n sähköntuotanto hiilivapaaksi sen sijaan, että vain osittain dekarbonisoidaan yhden EU maan sähköntuotantoa. Lisään tämän “boldly going nowhere” kategoriaan.

Robottien nousu

Colin McInnes ajattelee ympäristö- ja kehitysteemoista hyvin samansuuntaisesti kuin minä. Hänen kirjoituksiaan kannattaa seurata. Uusimmassa kolumnissaan “All hail the rise of the robots” hän juhlii robottien nousua ja kyselee miksi maailmassa, jossa koneet tekevät yhä suuremman ja suuremman osan töistä kaikkien silti pitää tehdä töitä? Mistä oikeastaan syntyy tarve luoda työpaikkoja (vaikka kuinka merkityksettömiä) niiden työpaikkojen tilalle mitä koneet vievät?

Pidän myös siitä kuinka hän asettuu vahvasti kehityksen puolelle taantumusta vastaan. Ihmeellistä kuinka moni sinänsä älykäs ihminen ei kykene tätä (minusta) itsestäänselvää asiaa huomaamaan. “But while the developed nations will continue to replace human with machine, the need to displace human labour is of course most acute in the developing world. So much human potential is wasted on small-scale subsistence farming. This is labour which could be growing economies and delivering services in health and education. A hand clasped to a scythe is not holding a stethoscope or a pen. The goal of economic development therefore needs to be to make small-scale farmers, or at least their children and grandchildren entirely redundant. They will then be free them to serve as teachers, doctors, engineers and a host of other productive employment. Charities should bear this in mind. Ultimately the global poor need tractors, not goats. ”

Todellakin. Missä ovat ne hyvän mielen lahjat, jotka auttavat ihmisiä nousemaan köyhyydestä sen sijaan, että auttavat heitä elämään köyhyydessä? Reilun kaupan tuotteita, joiden hintapreemio käytetään siihen, että kehitysmaiden maanviljelijät ohjataan tuottamaan jotain muuta kuin banaaneja? Sijoitus vaikkapa koulutukseen olisi varmasti järkevää, mutta voisiko joku antaa takuun siitä, että lisäresurssit käytetään tähän banaanien sijaan? Entä se traktori?

Taloudellinen kehitys on tärkeää myös ympäristön kannalta. Varakkaampien ihmisten on helpompaa laajentaa moraalista pohdiskeluaan vaikkapa ympäristöasioihin, kun taas köyhillä on kiireellisempiäkin huolenaiheita lähempänä kotia. Ei ole sattumaa, että keskustelu ympäristöasioista, eläinten oikeuksista yms. on äänekkäintä varakkaissa maissa. Ympäristöpolitiikka, joka pakottaa valitsemaan joko taloudellisen kehityksen tai ympäristön, on tuomittu epäonnistumaan.