You are currently browsing the category archive for the ‘tuloerot’ category.

Tuulivoiman syöttötariffit jäivät kiinnostamaan aikaisemman kirjoitukseni jälkeen. Elämme maassa missä nämä tuet ja niiden saajat ovat julkisia joten selailin niitä tovin. Alla on yhteenveto tariffia saavista yrityksistä ja tariffien suuruuksista tähän asti.

Omistaja Syöttötariffeja (euroa)
Kaikki 61 000 000
Tuuliwatti Oy 21 529 000
Rajakiiri Oy 10 533 000
Haminan Energia Oy 4 422 000
Innopower Oy 3 916 000
Puhuri Oy 3 813 000
Oy Perhonjoki Ab 3 676 000
Honkajoen Tuulipuisto Ky 3 660 000
TuuliMuukko Ky 2 466 000
Suomen Voima Oy 1 270 000
Sumituuli Oy 700 000
Raahen Tuulienergia Oy 356 000
Pettumäen Mylly Oy 211 000
Kotkan Energia Oy 191 000
Lumituuli Oy 43 000
Manni Mika 0
Koskenkorvan Tuulivoima Oy 0

St1ShellTällä hetkellä selvästi eniten tukia on maksettu Tuuliwatti Oy:lle. Tämä yhtiö on jaettu S-ryhmän ja St1:n kesken. St1:n omistaa Mika Anttonen
ja se tunnetaan paremmin St1:n ja Shellin bensa-asemana. Jos selailee St1:n nettisivuja, voi saada sen kuvan, että yritys on erityisen keskittynyt uusiutuviin polttoaineisiin, mutta sen yli kahden miljardin liikevaihdosta about 99% tulee fosiilisten polttoaineiden myynnistä. Liikevaihdon kasvu öljyn myynnistä on ollut paljon suurempaa kuin heidän uusiutuvan energian bisneksien kokonaisliikevaihto ja tuloksesta nähtävästi melkein kaikki on peräisin fosiilisten polttoaineiden myynnistä. Biopolttoaineet ovat heille tappiollisia ja kun taas tuulivoimabisnekset ovat voitollisia. St1 on siis uusiutuvan energian yritys samaan tapaan kuin vaikkapa Royal Dutch Shell (biopolttoaineita ja tuulivoimaa).  Anttonen on muuten sitä mieltä, että että asetetut ympäristötavoitteet ovat epärealistisia ja poliitikot pihalla. Hän on tässä oikeassa.

Tämän jälkeen listalla seuraa joukko yhtiöitä, jotka ovat kunnallisten sähköyhtiöiden ja teollisuuden omistuksessa (ilmeisesti Mankala-periaatteen kautta ). Siellä on mm. Helsingin Energia, Vantaan Energia, UPM-Kymmene, Rautaruukki ja Kemira (ja monia muita). Viime aikoina toiset ovat kauhistelleet sitä kuinka he arvioivat Fennovoiman ydinvoimalahankkeen omakustannushinnaksi 5 senttiä/kWh ja kuinka tämä on korkeampi kuin heidän arvaamansa sähkön markkinahinta. Tämä on kuulemma kamalaa, koska ihan tavallinen kuntalainen voi joutua maksumieheksi. Kuten olen maininnut aikaisemminkin se tavallinen kuntalainen maksaa 10.53 senttiä/kWh tuulisähköstä ja pitää näin ollen kunnallisen sähköyrityksen muuten tappiollisen tuulivoimatuotannon pystyssä. Sama kuntalainen siis kelpaa sekä lyömäaseeksi, että lounaaksi riippuen tilanteesta. Söpöä.

Syöttötariffeilla on muuten hupaisa yhteys Outokumpuun. Yksi näistä Fennovoimaa viimeaikoina paheksuneista on Tuomas Saloniemi. Tuomaksella oli myös melko originaali kauhistuksen kohde — Fennovoiman osakas Outokumpu.

Ainoa joka Fennovoiman omistajista mahdollisesti saattaisi hyötyä on taho, joka ostaisi Fennovoiman lisäksi oman tuotantonsa pyörittämiseen merkittävästi sähköä markkinoilta markkinahinnalla. Tällä hetkellä mukana oleva tällainen taho on Outokumpu.

Outokumpu kuluttaa vuosittain sähköä 3,5 TWh. Outokummun Fennovoimasta omakustannushintaan ostaman sähkön määrä on ainoastaan 1 TWh/a, joten mikäli Fennovoimalla saadaan laskettua sähkön markkinahintaa edes 5-10% sijoitus voi olla Outokummulle kannattava, vaikka Fennovoima itsessään tuottaisikin markkinoita kalliimpaa sähköä. Käytännössä siis joudutaan tilanteeseen, jossa kunnat subventoivat Outokummun toimintaa saamatta itse mitään.

Huoli siis on, että sähkön lisääntynyt tarjonta laskee markkinahintaa niin, että Outokumpu hyötyy vaikka saisikin takkiin Fennovoima sijoituksestaan. Markkinahinnan lasku on tietenkin yksi uusiutuvia ajavien säännöllisiä markkinointiargumentteja. Tuuli- ja aurinkovoiman käyttökustannukset ovat alhaisia joten, kun pääomakustannuksista ei puhuta, ne painavat tuulisena ja aurinkoisena päivänä markkinahintaa alas. Kun tätä argumenttia käyttää on toki aina vältettävä mainitsemasta markkinoiden ulkopuolella maksettavaa syöttötariffia. Voisimmeko kuvitella Outokummulle jotain vielä katalampaa hyötymisen mahdollisuutta? Jotain tapaa jolla he voisivat välttää ottamasta takkiin investoinneista kapasiteettiin, jonka omakustannushinta on markkinahintaa korkeampaa? Kelpaisiko syöttötariffi vastaukseksi? Tämä kuvio on jo todellisuutta Rajakiiri osakeyhtiössä, jonka osakkaana Outokumpu on. Tappiollinen investointi muutetaan syöttötariffilla kannattavaksi ja sillä olisi taipumus painaa markkinahintaa alas. Täydellistä! En tosin aio pidättää hengitystäni odottaessani sitä, että Outokummun toimintaa Rajakiirissä pidetään yhtä kamalana kuin heidän toimintaansa Fennovoimassa. Ensimmäinen on selvästikin jaloa, koska tuulivoima. Jälkimmäinen on moraalitonta, koska ydinvoima.

Honkajoen tuulipuiston taas omistaa Peter Fagernäsin Taaleritehdas. Taaleritehdas on yksityispankkiiri- ja omaisuudenhoitopalveluihin keskittyvä sijoitusyhtiö. He valikoivat asiakkaikseen varakkaita ihmisiä:

Haluamme mahdollistaa varakkaiden ja vaurastuvien suomalaisten aktiivisen osallistumisen pääomamarkkinoiden kehittämiseen ja tehdä omistajuudesta arvon ja ylpeyden aiheen.”

Tuulivoima sijoituksia Taaleritehtaassa pyörittää erityisesti heidän Tuulitehdas pääomarahastonsa. Siinä on sijoituskapasiteettia 150 miljoonaa ja sen kapasiteetin takana on noin 200 sijoittajaa…siis keskimäärin melkein miljoona per sijoittaja. Tuollainen rahoitusvarallisuus sijoittanee Tuulitehtaan omistajat varakkaimman 0.1% joukkoon. (Löytääkö joku relevanttia jakaumaa? En nyt löydä sitä tilastokeskuksen sivulta. Mediaani rahoitusvarallisuus taitaa kuitenkin olla alle 10000 euroa.) TuuliMuukko taas on LähiTapiolan 100  miljoonan pääomarahaston omistuksessa. Syöttötariffia saavista yrityksistä Lumituuli Oy taitaa olla “tavallisten ihmisten” omistama (1200 osakasta). Sen osuus tariffeista on alle 0.1%.

Tämä opintomatka internetin syövereihin vain vahvisti käsitystäni syöttötariffien rajusta regressiivisyydestä. Jotta ylläolevasta ei kuitenkaan vedettäisi liian hätiköityjä johtopäätöksiä, on syytä mainita, että en ole aina regressiivisiä tulonsiirtoja vastaan. Ilmastonmuutoksen torjumiseen tarvittavat työkalut syövät usein suuria määriä pääomia ja niitä pääomia on lähinnä rikkailla. Se tarkoittaa sitä, että monin paikoin sijoittajia on hemmoteltava tavoilla, joita muuten pitäisi vastenmielisinä. Sen sijaan regressiivistä politiikkaa ei pidä harjoittaa mikäli palkkiona on lähinnä joidenkin teknologiafetissin tyydyttäminen. Investoinneille saatavat voitot on sidottava päästövähennyksiin niin, että tuotot ovat suurimpia suurimmista päästövähennyksistä. Näin kenties regressiivinenkin politiikka auttaa saavuttamaan koko yhteiskunnan kannalta tärkeän tavoitteen.

En myöskään paheksu sijoittajia heidän toiminnastaan. He sijoittavat pääomia kohteisiin, jotka arvioivat riittävän kannattaviksi. Jos yhteiskunta on päättänyt taata jonkin toiminnan voitot, totta kai pääomia ilmestyy sen takuun houkuttelemina. On kuitenkin huolestuttavaa, että harjoitetun politiikan tulonjakovaikutuksia ei edes mainita. On yksi asia tehdä kompromisseja asioiden eteenpäin viemiseksi ja toinen tehdä päätöksiä sokeana niiden seurauksista.

Advertisements

“Tuulivoimaloiden ei tarvitse olla kasvottomien suuryritysten omistamia.” kertoo Lähienergia jutussaan. Kaksi “kasvokasta” pohjalaista yrittäjää (Kari Komsi ja Jaakko Niemi) ovat rakennuttaneet itselleen tuulivoimalan.

“Paikallisen omistuksen myötä tuotannon tulot eivät karkaa suurten yhtiöiden mukana muille maille.”
Mutta mutta… mistä nämä tulot tulevat ja kuka ne saa? Tulot tulevat tietenkin syöttötariffista (10.53 senttiä/kWh vuoden 2015 loppuun ja 8.35 senttiä/kWh 9 vuotta sen jälkeen), jonka maksaa muu yhteiskunta (pääosin Teuvan kunnan ulkopuolella). Tulot taas menevät voimaloiden omistajille eli tässä tapauksessa kahdelle “kasvokkaalle” yrittäjälle. Jos tämä kyseinen voimala toimii 25% kapasiteettikertoimella, parivaljakko tienaa sillä vuodessa liki 600000 euroa ensimmäiset kolme vuotta ja noin 450000 vuodessa yhdeksän vuotta sen jälkeen…yhteensä noin 6 miljoonaa. Jos voimalan elinikä on 20 vuotta ja sen tuotannosta saa 5 senttiä/kWh hinnan 12 vuoden jälkeen, tienestäjä tulee vielä tuohon päälle noin 2 miljoonaa. Jutussa ei kerrota voimalan hintaa, mutta jos arvioimme hinnan 1.5 miljoonaa/MW tasolle se on maksanut ehkä 4 miljoonaa. Luultavasti ihan hyvä diili yrittäjille ja onnittelut vain heille. Lähes riskivapaata voittoa molemmille pyöreästi kaksikertaa suomalaisen keskipalkan verran.

Kysymys: Mikä mahdollisti pääsyn tämän yhteiskunnan tarjoaman mukavan etuuden piiriin?

Vastaus: Mahdollisuus löytää 4 miljoonaa euroa nurkista lojumasta. Jos etuuden ennakkoehtona on suurten pääomakasojen omistaminen, ei liene ole yllättävää, jos hyöty valuu ennen kaikkea niille, joilla on paljon varallisuutta. Tiedän olevani hiukan kummallinen, mutta jos minulta kysytään, niin mieluummin maksan sähkölaskuni vaikkapa “kasvottomalle” kunnalliselle sähköyhtiölle kuin saan (kenties kuvalla varustetun) laskun yhteiskunnan hyväosaiselta. Jos tuulivoimaloita halutaan rakentaa, miksi valtio tai kunnat eivät rakenna niitä suoraan ja rahoita tätä vaikka nostamalla veroja niille, joilla on varaa miljoonien investointeihin yksityisinä ihmisinä? Nykyinen tapa on ilmiselvästi regressiivinen. (Toisaalta joskus vaikuttaa siltä, että nykyisessä kielenkäytössä poliittisesti korrekti termi tällaiselle kylä- tai kaupunkitason plutokratialle on “energiademokratia” tai jotain vastaavaa höttöä. Oli miten oli, sokeus tulo- ja varallisuuseroista on hyvin silmiinpistävää lähienergiasta ja hajautetusta tuotannosta puhuttaessa. Tästä hiukan lisää myös aikaisemmassa kirjoituksessani.) Ehkä regressiiviselle politiikalle voi olla järkeviäkin perusteita, mutta koska koko ongelma piilotetaan kivalta kuulostavan yhteisöllisyys-höpötyksen taakse, ei niitä (kenties) järkeviäkään perusteita koskaan kuule.

Toki ymmärrän miksi nykyinen tapa on valittu. Se luo äänekkään tyytyväisten hyötyjien joukon lobbaamaan, kun taas kustannukset jaetaan kaikkien kesken. Kustannukset per henkilö ovat alussa alhaiset, jonka vuoksi kukaan ei valita. Toki tilanne muuttuu kustannusten noustessa ja poliittinen tuki valitulle linjalle alkaa murentua. Tämä on jo nähty monessa maassa. Ilmastopolitiikan kannalta tämä on tietenkin tuhoisaa, mutta sen pohtiminen vaatisi tavallista kaukokatseisempaa ajattelua.

“An economist is an expert who will know tomorrow why the things he predicted yesterday didn’t happen today.”Laurence J. Peter

Tuon tuosta meitä pommitetaan milloin milläkin ennusteella tulevaisuuden yhteiskunnasta, mutta harvemmin ennusteiden tekijät vaivautuvat antamaan ennusteilleen virherajoja tai kertomaan kuinka tarkkoja heidän tähänastiset ennusteensa ovat olleet. IEA:n raportteja käytetään laajalti energiakeskustelun pohjana, mutta aika pihalla sielläkin ollaan. Katsaus nykytilanteeseen ja historiaan voi olla kohdallaan, mutta tulevaisuutta ennustetaan vähän niin ja näin. IEA:n vuoden 2000 “World energy oulook” ennusti esimerkiksi globaalit CO2 päästöt noin 10% pienemmiksi kuin mitä ne kymmenen vuoden päästä oikeasti olivat. Tuo on suunnilleen yhden EU:n verran virhettä kymmenessä vuodessa. Öljyn kysyntä arvioitiin noin 10% liian korkeaksi. Öljyn hinnaksi lotottiin noin 30$/tynnyri ja todellisuudessa se oli noin 80$. IEA on systemaattisesti aliarvioinut kehittyvien maiden kasvupotentiaalia ja CO2 päästöjä. Kun projektioiden virheet jopa asiantuntijoilta ovat näin suuria, ei niihin voi juurikaan luottaa edes kymmenen vuoden päähän.

Jos näet skenaarioita, jotka ulottuvat 50-vuoden päähän, niin pystyt luultavasti piirtämään yhtä luotettavan ennusteen käsivaralta. 10% virhe kymmenessä vuodessa antaa ymmärtää, että noin 30% virheraja on hyvä lisätä 50 vuoden ennusteisiin MIKÄLI oletamme optimistisesti, ettei virhe ole systemaattisesti aina samaan suuntaan. Kaikenlaiset kustannusarviot 50 vuoden päähän ovat tämän ja teknologian kehityksen vuoksi liki hyödyttömiä. Voimme tehdä jonkinlaisia arvioita siitä mikä tilanne on nyt ja ehkä 10 vuoden päästä, mutta sitten olemme samojen ongelmien edessä kuin ennustaessamme säätä vaikka 10 päivän päähän. Paras mitä voimme ehkä tehdä on olettaa, että tulevaisuus on suunnilleen samanlainen kuin nykytilanne. Mitä vähemmän teemme ylimääräisiä oletuksia sitä parempi. IEA:n vahvuus on toisaalta se, että he ovat ennusteita tehdessään konservatiivisia. He katsovat nykytilannetta (kustannukset, poliittinen ympäristö jne. ) ja projisioivat sen pohjalta tulevaisuuteen. Vallankumouksellisille tämä ei ole vaihtoehto vaan he luonnollisesti ennustavat tulevaisuuteen vallankumouksia. Tässä ennustevirheet eivät ainoastaan ole massiivisia vaan myös trendi on suurella todennäköisyydellä pielessä.

IEA:n varaama rooli maailman köyhimmille ihmisille ei muuten ole kovin mieltäylentävä. He olettavat nimittäin vuoteen 2030 asti Afrikaan niin alhaisen talouskasvun, että suhteessa eurooppalaisiin afrikkalaiset ovat 20 vuoden päästä yhtä köyhiä kuin nyt. Parinkymmenen vuoden päästä IEA:n lukujen mukaan Afrikassa on enemmän ihmisiä vailla sähköä kuin nyt (…suurin osa siis.). Jotenkin toivoisin, että raporttien tekijät vaivautuisivat edes kommentoimaan kuinka hanurista nämä visiot ovat ja kuinka muutoksiin on syytä, jotta pystyisimme parempaan. IEA:n kirjaamat trendit on kopioitu mm. myös Greenpeacen ja EREC:n Energy [R]evolution  skenaarioiden pohjaksi paitsi, että he postuloivat Afrikkaan tämän masentavan alhaisen talouskasvun aina vuoteen 2050 asti. Koska E[R]:n peruslähtökohta on ottaa IEA:n luvut ja sitten leikata sieltä energiankulutusta ja lisätä uusiutuvia, implikaatiot afrikkalaisten taloudelliselle kehitykselle ovat vain vielä masentavampia. (Otan esimerkiksi E[R]:n, koska sen olen lukenut ja se on ollut näkyvästi esillä. Samaa sisältöä tulee monesta muustakin tuutista.)

Et kai oikeasti luullut, että sinun lapsillesi on luvassa jotain parempaa? Itse asiassa…eikö olisi meille kaikille parasta, että unohdat ne perhehaaveet kokonaan?

Esimerkiksi näissä skenaarioissa afrikkalainen käyttää vuonna 2050 primäärienergiaa noin 30% vähemmän kuin nyt. Energiainvestoinnit ovat myös E[R]-skenaariossa paljon suurempia kuin IEA:n olettamat vaikka käyttäisimme GP:n omia hyvin optimistisia oletuksia uusiutuvien kustannuksista. IEA sanoo, että Afrikassa energiainfrastruktuuriin pitää investoida 3.3% BKT:sta (0.8% OECD maissa) ja koska talouskasvu on oletettu samaksi, täytyy E[R]:n olettamat lisämenot kattaa muun kehityksen kustannuksella. Jäynän hauskuutta osaa arvostaa eri tavalla, kun huomaa, että vuonna 2050 nämä maailman köyhimmät ihmiset maksavat sähköstään enemmän kuin eurooppalaiset! Ei kannata uskoa minun sanomisia vaan lukea itse raportista (sivu 20 esim.). E[R]-skenaariossa Afrikan sähköntuotanto on vahvasti aurinkoenergian varassa (CSP:n osuus 41%) ja CSP:n pääomakustannukset ovat raportin mukaan merkittävästi korkeampia kuin esim. tuulivoiman tai aurinkopaneelien. Siitä vain laskemaan mitä tyypillinen kWh maksaa Euroopassa ja Afrikassa. (E[R] kertoo muuten aurinkoenergialle pääomakustannuksen 7250 $/kW vuonna 2007. Andasol käynnistyi 2009 , maksoi noin 7800 $/kW ja toimii noin 40% kapasiteettikertoimella. Andasolin laitoksessa on 7.5 tunnin energianvarastointi. Viime vuonna käynnistyi Gemasolar, jossa varasto riittää 15 tunniksi ja kapasiteettikerroin on noin 63%. Kustannus oli nähtävästi n. 21000 $/kW. E[R]-skenaarion mukaan afrikkalaisen aurinkoenergian kapasiteettikertoimen pitäisi olla hulppeat 86%. Haluaisin oikeasti nähdä kuinka tuo tehdään, kun ottaa huomioon insolaation vuodenaikavaihtelun. Se nimittäin näyttää rajoittavan kapasiteettikertoimen 75% alle. Ainut tapa kiertää tuo on varastoida energiaa vuodenajasta toiseen. Mitenköhän se on ajateltu tehdä? Vaikka käytettyä tekniikkaa ei kerrota, vuonna 2050 tämä laitos maksaa kuulemma 4160 $/kW. Luku on huvittava ja ei pelkästään sen merkitsevien numeroiden määrän vuoksi.)

Mikään maa ei ole vaurastunut omavaraismaataloudella ja sen jatkaminen on resepti jatkuvaan kurjuuteen. Jos afrikkalaiset siirtyvät (toivottavasti ja luultavasti) omavaraismaataloudesta kaupunkeihin, on maaseudulle jäävien työntuottavuuden noustava rajusti, koska ruokaa ei ainoastaan tarvita enemmän vaan kunkin maanviljelijän on tuotettava riittävästi ruokaa myös niille, jotka saavat elantonsa muusta kuin maanviljelystä. Tämä tarkoittaa lannotteita, traktoreita, kuljetuskapasiteettia, pakastimia, vesipumppuja jne. ja tämä kaikki syö energiaa. Kaupunkiin muuttavat tarvitsevat palvelunsa ja siihen menee lisää energiaa. He tarvitsevat jotain järkevää tekemistä ja se syö vielä lisää energiaa. Tarve veden desalinaatiolle luultavasti kasvaa rajusti (IEA mainitsee saman asian) ja se vaatii paljon energiaa. Puhtaan veden hankkiminen ylipäätään vaatii energiaa kuten myös jätevesien puhdistaminen. Terveydenhuolto tai pelkän infrastruktuurin rakentaminen vaatii energiaa. Listaa voi jatkaa paljon pidemmäksi. Raju energiankulutuksen kasvu köyhissä maissa on minusta inhimillisen perustein toivottavaa, koska se on ennakkoedellytys monien perustarpeiden täyttämiselle. Sille pitäisi jättää visioissa riittävästi tilaa. Ei niin, että köyhien pitäisi sinänsä piittata eliitin visioista. Heidän energiankulutuksensa varmasti kasvaa heti, kun heillä on siihen mahdollisuus. Eliitti voi tämän estää vain mahdollisuuksia tukahduttamalla, esimerkiksi pitämällä energianhinnan korkeammalla kuin mihin köyhillä on varaa tai estämällä infrastruktuurihankkeet, jotka voisivat luoda mahdollisuuksia köyhien kulutuksen kasvuun.

Aiheeseen liittyen:

Tuomas Enbuske kirjoitti äsken blogissaan sen puolesta, että tuloerojen on kasvettava. Minusta hänen analyysinsä oli monin paikoin aivan liian sinisilmäisen simplistinen. (Lähihistoriaa tarkastellassa voi välittömästi epäillä, että ovatko esim. Enbusken mainitsemien investointipankkiirien astronomiset tulot johtuneet siitä, että he ovat tehneet työnsä erityisen hyvin.) Siitä olen samaa mieltä, että paremmin työnsä tekevälle kuuluu maksaa korkeampaa palkkaa. Se koskee niitä opettajia, kätilöitä kuin myös investointipankkkiireja, mutta mutta…

Ensinnäkin ihmiset eivät arvioi hyvinvointiaan käyttäen jotain absoluuttista hyvinvoinnin mittaria. He eivät pohdi, että voin hyvin koska minulla on leipää, vettä ja lämpöä. Me arvioimme hyvinvointiamme ennen kaikkea suhteessa ympäristöömme joten sillä mikä elintaso on ollut vaikkapa vuosikymmeniä sitten ei ole paljoakaan tekemistä sen kanssa miten hyvinvoivaksi ihmiset itsensä nyt kokevat. Jos ihmiset ympärillä rikastuvat ja sinä et, sinusta tuntuu kehnolta, koska olet matkalla yhteisön luuseriksi. Koska olemme sosiaalisia eläimiä, tällä on konkreettisia vaikutuksia myös ihmisten terveyteen. Korkean statuksen omaavat yksilöt elävät terveemmin kuin nokkimisjärjestyksessä alemmalla olevat. Se minkälaiset tuloerot yhteiskunnassa on ei siis ole yhdentekevää. Jos tavoitteena on maksimoida pienen vähemmistön hyvinvointi, niin se voidaan varmasti aikaansaada kasaamalla yhä suurempi ja suurempi osa yhteiskunnan resursseista heille, mutta mikäli tavoitteena on edes jossain määrin tyytyväinen elämä melkein kaikille, niin tuloeroihin voi olla syytä puuttua.

Toiseksi, kaikki tuloerot eivät suinkaan ole merkkejä siitä kuinka hyvin tai huonosti työt on tehty. Esimerkiksi perinnöt ovat täysin “ansaitsematonta” tuloa, joka sopii huonosti meritokratian ihanteeseen. Itse voisin hyvinkin kannattaa vaikkapa perintöveron nostamista 99 prosenttiin ja palkkaverotuksen alentamista uusia tuloja vastaavalla summalla. Lisäksi korkeat tulot voivat johtua puhtaasti henkilön asemasta. Jos olet vaikkapa suureen eläkesijoitusfirman johdossa, istut miljardien päällä. Jos sitten saat sijoitusten vuosituotosta, tietyn prosenttiosuuden tulosi ovat nopeasti valtavia huolimatta siitä, että työsi ei olennaisilta osin poikkea sellaisen sijoittajan työstä joka istuu vain miljoonan päällä. Itse asiassa suuremmalla toimijalla voi olla jopa helpompaa, koska se mielletään turvallisemmaksi valtion implisiittisen takuun vuoksi ja koska suuret yritykset tai julkinen sektori hakevat mieluummin palvelun yhdeltä tiskiltä kuluja säästääkseen.

Jonkun on istuttava eläkefirman johdossa, mutta niitä jotka tämän työn voivat tehdä on varmasti enemmän kuin on yrityksiä. Sattumallakin on suuri rooli siinä ketkä päätyvät sellaiseen asemaan, että voivat kaapia miljardeista oman mukavan kokoisen siivunsa. Suurituloinen ei tätä tosin itse helposti hyväksy, koska luonnollisesti kaikki hyvät asiat mitä hänelle on tapahtunut ovat tapahtuneet hänen ansiostaan, kun taas pahat asiat ovat tapahtuneet sattumalta. (Muiden kohdalla tilanne on toisin päin.) Kukaan ei oikeasti tee työtään esim. 10000 kertaa toista paremmin. Asemasta johtuvia tuloeroja ei ole minusta pakko sietää.

Lisäksi on tuttu fakta, että usein yritysjohtajien tuloilla on melko vähän tekemistä heidän johtamansa yrityksen tuloksen kanssa. Viimeisten vuosikymmenien aikana yritysten johtajien tulot ovat nousseet rajusti yritysten työntekijöiden palkkoja nopeammin ja tämä ei ole heijastellut niinkään johtajien parantanutta suoritusta suhteessa muihin työntekijöihin vaan heidän parantunutta neuvotteluasemaansa suhteessa muihin. Tämä on taas johtunut monista syistä osin aktiivisista muutoksista harjoitetussa politiikassa ja osin esimerkiksi Kiinan noususta. Huomattavaa kuitenkin on, että tästä parantuneesta neuvotteluasemasta hyötyvät KAIKKI johtajat pätevyydestä riippumatta. Mikäli keskitymme vain palkkaeroihin saman työn tekijöiden välillä, jää tämä suurempi tuloeroja ajanut tekijä huomaamatta.

Kolmanneksi, palkitsemisjärjestelmistä puhuttaessa on hyvin likinäköistä puhua vain rahatuloista. Kuvitelma siitä, että suurin osa ihmisistä arvioi rahallisen korvauksen merkityksen yhtä suureksi kuin vaikka se investointipankkiiri, on varmasti väärä. Palkalla on merkitystä, mutta kun perustoimeentulo suhteessa ympäristöön on riittävä niin muut motivaatiotekijät vaikuttamaan yhä enemmän. Tämä ei KUITENKAAN tarkoita sitä, että vain rahasta kiinnostunut investointipankkiiri on oikeutettu haalimaan kaikki rahat itselleen.Muu kansa on minusta oikeutettu verottamaan näitä tuloja mielensä mukaan pyrkiessään rakentamaan sellaista yhteiskuntaa, joka paremmin vastaa heidän toiveitaan. Esim. paremmat perhe-etuudet, enemmän vapaata kaikille, parannukset terveydenhuollossa yms. Suurin osa ihmisistä ei ole pelkästään omaan napaan tuijottavia tulojen maksimoijia ja he voivat aivan järkevin perustein päätyä verottamaan niitä, jotka ovat. Muut voivat olla (ainakin välillä) toisilleen mukavia ihan muuten vain, mutta superitsekkään sosiaalinen hyöty lähestyy nollaa mikäli edes hänen tulojaan ei veroteta.

Summa summarum, tuloerot ovat paikallaan, kunhan niistä on korjattu pois rakenteista johtuvat tekijät, jotka eivät liity siihen kuinka hyvin henkilö työnsä tekee.

Tiedemaailmassa on muuten ilmiöitä, jotka ovat samalla tavalla todellista hyötyä vääristäviä kuin esim. pankkiirien valtavat palkat. Esimerkiksi:

  1. Rahaa haettaessa vaikkapa julkaisuluettelolla on usein merkitystä, mutta se kuinka monta julkaisua sinulla on voi riippua ei vain omista ominaisuuksistasi vaan siitä kuinka monta jatko-opiskelijaa tai postdocia alaisuudessasi on aikaisemmin työskennellyt, koska pomon nimi päätyy yleensä tekijäluetteloon. Se kuinka paljon alaisia on ollut taas riippuu siitä kuinka hyvin olet pärjännyt aikaisemmissa hauissa. (On toki poikkeuksia ja joskus jatko-opiskelijasta voi olla tutkimuksessa enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta korrelaatio lienee silti olemassa.) Joskushan tämä tarkoittaa sitä, että aikaisemmin pärjänneen tutkijan rahoitus on ehkä hiukan jatkuvampaa kuin muiden ja tämä ei ole pelkästään huono asia. Toisaalta, olisiko syytä erottaa pitkäjänteinen tutkimusrahoitus muutaman vuoden välein toistuvasta arpapelistä mikäli nopat ovat kovin eri tavalla painotetut?
  2. Suuri osa viittauksista ei perustu paperin todelliseen merkitykeen. En usko olevani ainut, joka usein lisää viitaukset vasta paperia kirjoitettaessa ja silloin ajatuksena on viitata mahdollisemman moneen sellaiseen, jonka työ nyt jossain määrin liittyy työn alla olevaan tutkimukseen. Usein olen lukenut viittaamistani papereista vain pienen osan kunnolla ja ne ovat niitä, jotka olivat minulle “oikeasti” tärkeitä. Muut viittaukset voivat usein löytyä sen seuraksena, että joku toinen paperi viittaa niihin. Näin ollen aikaisemmat viittaukset paperiin ruokkivat uusia viittauksia ja helposti saatavilla oleviin julkaisuihin viitataan herkemmin kuin muihin. Lisäksi toiset kalastelevat viittauksia röyhkeämmin kuin muut lähettämällä esim. kerjuu sähköposteja. On ikävää, jos järjestelmä ehdoin tahdoin palkitsee röyhkeydestä, koska röyhkeimmät eivät suinkaan ole yleensä niitä organisaation arvokkaimpia yksilöitä.

Lisäksi, kuinka moni tutkija tekee vaikkapa 25% enemmän tutkimusta (mitä se edes tarkoittaa?), jos palkka nousee vaikka 20%? Palkan suuruus ei ole aivan yhdentekevää, mutta kyllä sen motivaation on tultava muualta. On kummallista seurata keskustelua, jossa väitetään etteivät esim. huippututkijat halua tulla Suomeen huonojen palkkojen takia. Voihan se olla yksi syy, mutta luultavasti vielä suurempi syy on työympäristö. Terävä pää haluaa olla ennen kaikkea siellä missä on muita teräviä päitä ja missä saa tehdä päätä kiinnostavia töitä. (Tietenkin kannatan tutkijoiden palkkojen nostoa ja jos suomalaisten tutkijoiden palkkoja nostetaan sillä argumentilla, että tämä parantaa mahdollisuuksia houkutella uusia tutkijoita tänne, niin mikäs siinä.)

Follow me on Twitter

Goodreads

Punainen risti

Unicef

Advertisements