You are currently browsing the category archive for the ‘taloustiede’ category.

Tämä kirjoitus julkaistiin aiemmin Tieteen ja teknologian vihreiden blogissa.

Tiivistelmä:

Ilmastotoimien kannattavuus riippuu olennaisesti valitusta korosta. Mikäli korko valitaan korkeaksi on sukupolvien yli ulottuvia päätöksiä vaikeaa tehdä.

Wind_Coalextend_LCOE_XKCD_compare

Koko kirjoitus:

 

What is the essence of the economic problem posed by climate change? The economic uniqueness of the climate-change problem is not just that today’s decisions have difficult-to-reverse impacts that will be felt very far out into the future, thereby straining the concept of time discounting and placing a heavy burden on the choice of an interest rate. Nor does uniqueness come from the unsure outcome of a stochastic process with known structure and known objective-frequency probabilities. Much more unsettling for an application of (present discounted) expected utility analysis are the unknowns: deep structural uncertainty in the science coupled with an economic inability to evaluate meaningfully the catastrophic losses from disastrous temperature changes.: Martin Weitzman (2009)

steampunk-3944963_640Moni meistä kokee välittävänsä tulevista sukupolvista, mutta mitä tämä oikeastaan tarkoittaa? Jotta kyseessä ei ole pelkkä sanahelinä on pidettävä suu säkkiä myöten ja arvojen on tultava ilmi teoista. Kun yritämme arvioida esimerkiksi investoinnin kannattavuutta tai ilmaston muutoksen aiheuttamia kustannuksia, näkyisi tämä arvo esimerkiksi siinä, että arvotamme kaukana tulevaisuudessa tapahtuvat hyödyt ja vahingot esimerkiksi samanlaisella painolla kuin lähitulevaisuudessa tapahtuvat.

Taloustieteissä tämä tehdään usein niin sanotulla diskonttokorolla. Se kertoo kuinka merkityksellisenä pidät välitöntä hyötyä tai kustannusta suhteessa myöhemmin tapahtuvaan.  Jos diskonttokorko olisi esimerkiksi 10%, se tarkoittaa, että vuoden päästävä saatava euro olisi sinulle vain 100 sentin/(1+0.1)=91 sentin arvoinen tänään. Jos valitset tällöin järkevästi, ottaisit mieluummin 92 senttiä tänään kuin odotat vuoden saadaksesi yhden euron. Euron hyöty tai haitta kahden vuoden kuluttua taas olisi 100 sentin/(1+0.1)2=83 sentin arvoinen jne. pidemmälle tulevaisuuteen.

Mitä korkeammaksi korko tulee, sitä kärsimättömämpi olet ja sitä vähemmän tulevaisuudessa tapahtuvat hyödyt ja haitat vaikuttavat päätöksentekoosi. Oheinen kuva näyttää ajan jolloin eurosi arvo puolittuu. Mitä alhaisempi käytetty korko on, sitä pidempään eurosi säilyy merkityksellisenä. Jos haluat, että aikahorisonttisi on aidosti sukupolvien ylitse tulisi sinun päästä kuvaajan vihreälle alueelle eli käytetyn koron tulisi olla selvästi alle 4%.

Time_half_color

Kuva 1: Jos haluat aikahorisonttisi ulottuvan sukupolvien yli, on syytä tähdätä mahdollisimman syvälle vihreälle alueelle.

Valitettavasti ilmastotoimia arvioidaan pääosin korkeammilla koroilla ja esimerkiksi tuoreimmassa IPCC:n 1.5 asteen raportissa käytetyt skenaariot ilmeisesti olettivat 5% koron. Aikaisemmissa raporteissa korko on malleissa heilunut 5% ja 10% välillä samalla, kun keskustelu näihin valintoihin liittyvistä eettisistä ongelmista on jätetty muille tutkijoille. Koron valinta ei tietenkään vaikuta ainoastaan ilmastopolitiikkaan vaan sillä on vaikutusta kaikissa asioissa missä pyritään tekemään kustannus-hyötyanalyysejä. Korkeaksi valittu korko on esimerkiksi Suomessa ohjannut nuorempien metsien hakkuita ilmeisin ekologisin ja ilmastohaitoin.

Miksi kukaan valitsi korkean koron etenkin mikäli tämä ei liity heidän rahan hintaansa? Miten eettisesti oikeuttaa ainoastaan omaan lähitulevaisuuteen ulottuva horisontti? Tämän voi tehdä esimerkiksi olettamalla, että tulevaisuuden ihmiset ovat paljon meitä rikkaampia. Meidän ei tarvitse tarkemmin pohtia heitä, koska meitä rikkaampina he voivat pitää huolen itsestään. “Hyvinvoinnin” arvataan lisääntyvän enemmän investoimalla muihin asioihin kuin ilmastonmuutoksen torjuntaan, koska oletamme suuremmat tuotot vaikkapa rahoitusmarkkinoilla. Osakkeiden ripeä kurssinousu  voi kompensoida ilmastonmuutoksen aiheuttamat vahingot.

Tämä kuitenkin pitää sisällään oletuksia sekä talouskasvusta, että esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyvien riskien pienuudesta. Näihin oletuksiin ei sisälly katastrofaalisen riskin mahdollisuutta vaan ilmastonmuutos nähdään asiana, joka voidaan korjata marginaalisilla säädöillä, joilla ei ole olennaista vaikutusta esimerkiksi talouskasvuun, joka voidaan ekstrapoloida viimeisten sukupolvien ajalta vuosisadan loppuun. (Usein investointipäätöksiä tekevä ei myöskään oleta itse olevansa ilmastonmuutoksen kustannusten maksaja. Hänet voisi ehkä saada maksajaksi ulkoishaittojen hinnoittelulla, mutta tämä edellyttäisi haittojen hinnoittelua hyvin alhaisella diskonttokorolla ja katastrofin mahdollisuuden lisäämistä hintoihin. Tämä tarkoittaisi kuitenkin niin korkeaa päästöjen hintaa, että moni tuoreista investoinneista ja nykyisistä liiketoimintamalleista olisi kannattamattomia ja tämä herättäisi vastustusta.)

Nämä kaikki ovat rohkeita oletuksia, eivät “tieteen tuloksia” ja on valitettavaa huomata millaisella varmuudella tällaisiin oletuksiin perustuvia tuloksia julkisuudessa usein esitellään. Tutkimus ei tällaista varmuutta tue.  Kun lukee vaikkapa William Nordhausin dokumentaatiota hänen DICE mallistaan on ilmeistä, että vahinkojen arvioinnissa on valtavia epävarmuuksia:

However, current studies generally omit several important factors (the economic
value of losses from biodiversity, ocean acidification, and political reactions),
extreme events (sea-level rise, changes in ocean circulation, and accelerated climate
change), impacts that are inherently difficult to model (catastrophic events and very
long term warming), and uncertainty (of virtually all components from economic
growth to damages): William Nordhaus (2013)

Kun nämä suunnattomat asiat, joille ylipäätään voi olla mahdotonta antaa järkevää rahallista hintaa, on sivuutettu arvioidaan vahinkoja malleissa kuitenkin funktiolla, jossa esimerkiksi katastrofaalinen 10 asteen lämpeneminen (maatalous olisi romahtanut paljon ennen tuota) tarkoittaisi kohtuullista vain noin 25% pudotusta bruttokansantuotteessa. Ekstrapolointia pienillä muutoksilla arvioiduista datapisteistä ei tällaisessa tapauksessa yksinkertaisesti voi rehellisesti tehdä, mutta silti näin tapahtuu.

Diskonttokorosta käyty akateeminen keskustelu on ollut vilkasta ja moni on sitä mieltä, että erityisesti sukupolvien yli ulottuvissa päätöksissä käytetyn koron tulisi olla alhainen.  Äskettäin edesmennyt tunnettu taloustieteilijä Martin Weitzman on myös varoittanut, että kustannus-hyötyanalyyseissä ilmastonmuutoksesta, diskonttauksen sijaan katastrofien rooli voi olla dominoiva tekijä. On siis mahdollista, että hyödyn maksimointiin perustuvat kustannus-hyötyanalyysit ovat ylipäätään väärä viitekehys ongelman käsittelylle.

Ehkä järkevämpi lähtökohta olisi tasapainon hakeminen kahden katastrofin väliltä — toisaalta katastrofi johon ilmastonmuutos meitä ajaa ja toisaalta katastrofi mitä äkillinen fossiilisten polttoaineiden polton lopettaminen aiheuttaisi ihmiskunnalle, jonka metabolismi kuitenkin nojaa tällä hetkellä niihin. Mitä pidemmälle odotamme sen jyrkemmäksi tulee se shokki mikä näiden katastrofien välisen jännitteen lopulta laukaisee. Tällaisessa tilanteessa oletukset lineaarisuudesta ja pienten säätöjen pelastavasta vaikutuksesta voivat kuitenkin olla suurella todennäköisyydellä vääriä. Emme voi minkäänlaisella luotettavuudella ekstrapoloida menneestä tällaiseen tulevaisuuteen emmekä ennustaa mikä polku näiden katastrofien välissä olisi “optimaalinen”. Toimiin tulee ryhtyä tästä epävarmuudesta huolimatta eikä kuvitella, että ylimääräinen mallintaminen tai väittely “damage”-funktiosta, tulisi muuttamaan mitään olennaista. Sen sijaan, että lähtisin nyt pohtimaan tätä sen tarkemmin, haluan tehdä muutamia yksinkertaisempia huomioita mallien riippuvuudesta oletetusta korosta. Tästä on tärkeää keskustalla vaikka joku pitäisikin mallien logiikkaa muuten vakuuttavana.

Millainen vaikutus koron valinnalla sitten on?

Kun arvioidaan esimerkiksi ilmastotoimien vaatimaa hiilen hintaa, tämä riippuu hyvin herkästi oletetusta korosta. Kun korko on alhainen, arvioidaan fossilisten haitat korkeiksi. Kun korko on korkea, vahingot tapahtuvat niin kaukana tulevaisuudessa, että olemme diskontanneet ne olemattomiin (paitsi, jos vahingot ovatkin katastrofaalisia) ja fossiilisten haitat ovat pieniä. Jos joku sanoo, etä riittävää ilmastopolitiikkaa ajetaan melko alhaisella hiiliverolla tms., hän luultavasti nojaa laskuihin joissa käytetty korko on korkea ja joissa ilmastonmuutoksen haitat tulevaisuudessa ovat suhteellisen pieniä eivätkä missään nimessä eksistentiaalinen uhka. Valittu korko implisiittisesti pönkittää valittua konservatiivista lähtökohtaa missä politiikan tehtävänä on tehdä hienosäätöä nykyisten rakenteiden reunoilla. Suosittelen lämpimästi Carbonbrief:in kirjoitusta missä tätä  teemaa käsitellään laajemmin. Kun fossiilisten polttoaineiden vahinkojen kustannuksia arvioidaan, tulokset ovat mitä sattuu riippuen siitä keneltä kysyy. Ohesessa on kuva melko tuoreesta Ricke et al. paperista mistä näkee hiukan sitä kuinka arvioiden hajonta on niin valtavaa, että minkään selkeän politiikkasuosituksen vetäminen niistä on liki mahdotonta.

SCC_Caldeira-1024x557

Kuva 2: Arvioita globaalista hiilen sosiaalisesta hinnasta (Global social cost of carbon). Ihan mitä sattuu.

Käytetty korko vaikuttaa myös keskeisesti laskettuun energian hintaan tai siihen arvioidaanko joku investointi kannattavaksi eli onko sen “nettonykyarvo” positiivinen. Palaan näihin yksityiskohtiin myöhemmin, mutta tässä riittää todeta, että energian hintaa laskettaessa yksinkertaisesti laskemme kaikki investoinnin diskontatut kustannukset elinkaaren ajalta ja suhteutamme sen tuotettuun energian määrään. Nettonykyarvoa laskettaessa kustannuksia verrataan kaikkiin diskontattuihin hyötyihin (esimerkiksi sähkön myyntitulot). Jos hyödyt ovat suurempia kuin kulut (haitat), investointi on kannattava. Esitän seuraavassa esimerkin (Kuvat 2 ja 3) tuulivoiman hinnalle sekä  tuulivoimainvestoinnin kannattavuudelle erilaisilla koroilla. (Olen laskuissa olettanut tietyn vaihteluvälin relevanteille parametreille ja ottanut otoksia satunnaisesti tämän vaihteluvälin puitteissa. Jakauma indikoi tulosten epävarmuuksien suuruusluokkaa. Käyttämäni jupyter-notebookit löytyvät tämän linkin takaa.)

Wind_discounts_XKCD

Kuva 2: tuulivoiman nettonykyarvo suhteessa pääomakustannuksiin eri koroilla. Korkealla korolla investointi ei kannata.  (Oletin 50 $/MWh nurkilla olevan markkina-arvon sähkölle.)

Wind_discounts_LCOE_XKCD

Kuva 3: Melkein sama kuin edellä. Tuulivoiman hinta eri korkoilla. Huomaa myös kuinka koron alentaminen kaventaa jakaumaa eli pienentää projektin epävarmuuksiin liittyviä riskejä.

Kuten on ilmeistä koron merkitys on keskeinen. Sen alentaminen voi muuttaa korkealla korolla kannattamattomalta näyttävän investoinnin kannattavaksi. Hyötyjen realisoiminen tosin edellyttää pitkää aikahorisonttia. Koron alentaminen myös pienentää projektin epävarmuuksiin liittyviä riskejä, koska projektin sössiminen tänään voidaan kompensoida siitä pidemmällä ajalla saatavilla hyödyillä.

Kuinka tämä korko sitten tulisi valita? Joku voisi ajatella, että koron tulisi olla “markkinakorko”, mutta tyypillisesti laskuissa käytetyllä korolla on vain vähän tekemistä  sen kanssa millä hinnalla pääomia voi lainata. Hyvin usein vaikuttaa siltä, että käytetyn koron keskeisin peruste on tottumus. “Tällaista korkoa meillä nyt on aina käytetty.” Kukaan ei saa potkuja ostaessaan Windows Office-paketin organisaatioon ja kaikki ovat hiljaa, kun käytät samaa korkoa kuin aina ennenkin. Joskus korkoa ei edes valita johdonmukaisesti vaan se valitaan sen mukaan mikä vastaus halutaan saada eli se on työkalu ylimääräisen sekaannuksen aikaansaamiseksi.

Köyhille joilla pääomia on vähän, korkeampi korko voi olla perusteltu. Koska heidän hyvinvointiaan parantavia sijoituskohteita on pilvin pimein, voi olla perusteltua käyttää korkeampaa korkoa ja näin suosia suhteellisen alhaisen pääomakustannuksen ratkaisuja. Samalla rahalla pääsee tällöin pidemmälle nopeasti. Yritys voi käyttää korkeaa korkoa siksi, että lähihistoriassa he ovat saaneet vastaavia tuottoja jostain muualta, mutta tämä ei tietenkään kerro mitään siitä mitä tulevaisuuden tuotot ovat tai, että onko valinta ilmastopolitiikan kannalta hyödyllinen. Miksi esimerkiksi olemassa olevan infrastruktuurin ylläpidosta saadut tuotot kertoisivat jotain siitä mitä vaaditaan järjestelmän perinpohjaiseen vaihtamiseen? Kotitaloudet voivat käyttää hyvin korkeaa diskonttokorkoa. Tässä esimerkiksi arvioita Tanskasta missä korot saattoivat olla 30% nurkilla niin, että rikkaiden käyttämä korko oli  jonkin verran alhaisempi kuin muilla. Eläkeläisten käyttämä korko taas oli erityisen korkea mikä ei lienee yllättävää ottaen lähestyvän kuoleman huomioon. (Tämä selittää myös paljon vaikkapa taloyhtiöiden sisäisestä dynamiikasta suurista remonteista päätettäessä.)

Valtio on taho, jonka on halutessaan helpointa omaksua pitkä aikahorisontti ja sen implikoima alhainen korko. Valtio, joka saa markkinoilta ilmaista rahaa, voisi halutessaan käyttää hyvinkin alhaista diskonttokorkoa valintojaan tehdessään ilman edes sen suurempaa eettistä pohdiskelua vastuista tuleville sukupolville. Se, että näin ei tehdä, on poliittinen valinta. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriö on säätänyt, että terveydenhuollon toimenpiteitä verrataan toisiinsa käyttäen 3% korkoa. Samoin arvion tekijä velvoitetaan esittämään tulokset myös ilman diskonttausta (eli nollan prosentin korolla).

Keskustelu näistä valinnoista on kuitenkin loistanut poissaolollaan ehkä siksi, koska se nopeasti nostaisi pinnalle hankalia kysymyksiä monista nykyisistä rakenteista. Valitessaan alhaisen koron ja tullessaan tämän valinnan kanssa esimerkiksi energiamarkkinoille, valtio päätyisi tekemään omasta perspektiivistään vahvasti kannattavia investointeja ja ajaisi näillä nykyiset lyhytnäköiset markkinatoimijat marginaaliin.

Nykyisten rakenteiden puolustajille tämä toki näyttäytyisi epäreiluna ja he potkisivat kiivaasti tällaista kehityssuuntaa vastaan. Toisaalta onko korkeaa korkoa käyttävillä toimijoilla ylipäätään paljoakaan annettavana sellaisessa ilmastopolitiikassa missä aikahorisontti ulottuisi aidosti sukupolvien ylitse? Tuovatko he muuta kuin hiekkaa ilmastopolitiikan lattialle? Heidät saadaan investoimaan vain maksamalla ylimääräisiä tukiaisia, jotka kompensoivat heidän valitsemansa koron aiheuttamat kustannukset. Siitä miksi tällaisia tukiaisia pitäisi maksaa ja kuka niistä hyötyy pitäisi keskustella enemmän. Ei voida vain olettaa, että tämänkaltainen resurssien käyttö on itsestään selvästi hyvä asia.

Millaisiin investointeihin valittu korko sitten ohjaa? Huomasimme jo, että koron alentaminen alentaa esimerkiksi tuulivoiman hintaa, mutta toki se tekee niin myös vaikkapa hiilivoimalle. Vertaan seuraavassa sitä kuinka hiilivoimalalle tehty elinajan pidennys suhtaituisi tuulivoimalan hintaan. Parametrit ovat toki epävarmoja, koska investointeja voi olla hyvin erilaisia, mutta peruspointti ei tästä muutu. Olemassa olevan infrastuktuurin ylläpito vaatii yleensä pääomia vähemmän kuin uuden rakentaminen ja korkea korko suosii alhaisten pääomakustannusten vaihtoehtoja. Kun korko on korkea 10%, näyttäytyy hiilivoimalan elinajan pidennys helposti tuulivoimaa viisaammalta valinnalta.

Wind_Coalextend_discount10_LCOE_XKCD

Kuva 4: Hiilivoimalan elinajan pidennys verrattuna tuulivoimaan 10% korolla.

Jos sen sijaan käytämme alhaisempaa korkoa, tilanne muuttuu täysin. Nyt tuulivoima näyttäytyy halpana vaihtoehtona ja hiilivoimalan jatkoaika hyvin kyseenalaiselta investoinnilta. Energiakeskusteluissa usein jäädään inttämään siitä mitä energianlähdettä kannattaa/vastustaa. Tämä on kuitenkin usein toissijaista. Mitä merkitystä on “kannatuksella”, jos ei ole valmis kannattamaan sellaista aikahorisonttia millä investointi olisi kannattava. Mikäli ehdoin  tahdoin valitsee sellaiset rakenteet mitkä suosivat fossiilisia ja niihin liittyvän infrastruktuurin ylläpitämistä “kannatus” jää ajatuksen ja rukoilun asteelle.

Wind_Coalextend_discount1_LCOE_XKCD

Kuva 5: Hiilivoimalan elinajan pidennys verrattuna tuulivoimaan 1% korolla.

Tämän havainnon implikaatiot ovat tietenkin ilmastopolitiikalle hyvin suuria. Ilmastopolitiikan rakentaminen sellaisten toimijoiden varaan, jotka vaativat korkean koron mukanaan tuomia suuria tuottoja, on kallista ja edellyttää jatkuvaa tukiaisvirtaa muutoksen ajamiseksi. Tämä tuskin muuttuu tulevaisuudessa, koska pääomakustannukset dominoivat vähähiilisten vaihtoehtojen kustannusrakennetta. Korkean koron käyttö implikoi nykyisen infrastruktuurin reunoilla näpertelemistä sekä inkrementaalisia muutoksia, kun taas tarvitsisimme nopeaa koko energiajärjestelmän dekarbonisaatiota.

 

Aki Suokko ja Rauli Partanen ovat kirjoittaneet uuden kirjan “Energian aika:avain talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen”, joka käsittelee tämänkin blogin keskeisiä teemoja eli energian, ympäristön ja talouden yhtymäkohtia. Voin suositella kirjaa lämpimästi ja eipä tästä erityistä “kirja-arvostelua” taida tulla, koska ns. “I approve of this message”.energianaika

Haluan erityisesti nostaa esille kirjan keskustelun talouskasvusta ja degrowthista. Tätä käsiteltiin teemaan sopivalla hienovaraisuudella ja nyanssilla ilman olkiukkojen rakentelua.   Aivan liian usein tätä keskustelua dominoivat ääripäiden fundamentalistit, jotka rakentavat tarpeetonta vastakkainasettelua kenties osin retorisena keinona korostaa oman näkemyksensä erinomaisuutta oman heimon keskuudessa. Toisaalla degrowth-liike on vandalismia, joka on tuhoamassa kaiken arvokkaan ja toisaalta “perinteiset” ekonomistit ovat vandaaleja, jotka ovat tuhomassa kaiken arvokkaan. Rakentavaa. Suokko ja Partanen eivät tähän sorru vaan käsittelevät mielestäni asiallisesti koko keskustelun kirjon ja jakavat kunniaa sinne minne sitä kuuluu jakaa ja kritiikkiä sinne mihin se kuuluu. Tämä keskustelu on todella laadukasta enkä ole vastaavaa lukenut edes englannin kielellä kuin paloittain siellä täällä eri lähteissä.

Kirjan otsikko puhuu “avaimesta” talouskasvuun, hyvinvointiin ja ilmastonmuutokseen. Vaikka kirjassa keskusteltiin monista tekijöistä joilla riskejä voidaan pienentää ja positiivisen kehityskulun todennäköisyyttä kasvattaa, en usko lopulta löytäneeni “avainta” vaan harmaan eri sävyjä. Näin on hyvä ja kirjoittajien kieltäytyminen kaiken kattavien ennustusten ja pelastavien visioiden tehtailusta kertoo heidän viisaudestaan. Olemme keskellä suota ja korskea hyppiminen suuntaan tai toiseen heikentää suurella todennäköisyydellä asemaamme. On parempi astella varovasti ja toivoa, että joskus päädymme tukevammalle maalle…jos sellaista edes on olemassa.

Lion Hirth (Potsdam Institute for Climate Impact Research) on kirjoittanut kiinnostavan artikkelin (pdf tässä), jossa hän tutkii sitä millainen tuuli- ja aurinkovoiman määrä optimoi hyvinvoinnin (ekonomistien käyttämässä merkityksessä). Hirth2Hän mallintaa tätä käyttäen todellisia säätietoja, kulutusprofiileja yms. GAMS pohjaisella työkalulla “Electricity Market Model EMMA”, joka on itse asiassa saatavilla Creative Commons lisenssillä. Malli vaikuttaa myös aika hyvin dokumentoidulta ja sieltä on helppo käydä tarkistamassa esimerkiksi oletetut parametrit eri teknologioiden hinnoille. En huomannut, että sinne olisi kätketty mitään kummallista. Hirth käytti mallissaan 7% korkoa investoinneille. Malli minimoi kokonaiskustannukset annettujen teknisten reunaehtojen puitteissa. Hirth näyttää tietävän mitä tekee ja mallinnus on paljon perinpohjaisempaa kuin mihin minun kaltaiseni harrastelija pystyisi.

Kun hän olettaa, että tuulivoiman hinta putoaa 30% nykyisestä tasolle 50€/MWh, optimi tuulivoiman osuus luoteis-Euroopassa (sisältää Saksan lisäksi myös esim. Ruotsin ja Norjan) olisi noin 20%. Jos kustannukset ovat nykyisenlaiset, optimi olisi n. 2%. Aurinkovoiman kohdalla tilanne on vielä masentavampi. Vaikka hän olettaisi kustannusten putoavan 60% tasolle 70€/MWh, optimi aurinkovoiman osuus on noin nolla prosenttia. Näitä osuuksia rajoittaa nimenomaan tuotannon satunnaisuus ja osuudet nousevat vain hiukan esimerkiksi lisäämällä vesivoimavarastointia tai laajentamalla verkkoja. Tämä tulos siis tuskin muuttuu olennaisesti teknisen kehityksen seurauksena. (Tuulivoiman varastoinnista hänellä on myös kiinnostava pointti. Varastointi altaisiin toimii nähtävästi yleensä niin, että altaat pumpataan täyteen noin 8 tunnissa, kun taas tuulivoiman vaihtelevuuden kompensointi vaatii pidempia ajanjaksoja ja varastointiteknologiaa, jossa energia/teho suhde on suurempi. Siitä vain miettimään missä sellainen varastointiteknologia on.)

Kiinnostavasti hän myös huomaa, että hiilidioksimaksujen korottaminen kasvattaa vaihtelevien uusiutuvien osuutta korkeintaan vain n. 25% tasolle. Jos maksut nousevat korkeammalle kuin noin 40 €/tCO2, tuulivoiman osuus laskee. Tämä siksi, koska tuon tason yläpuolella käynnistyvät investoinnit ydinvoimaan ja hiilentalteenottoon.

Kuva 1: Optimiosuus tuuli- ja aurinkovoimalle hiilidioksidimaksun funktiona. (Hirth 2015 Energy Journal 36, 127-162.)

Kuva 1: Optimiosuus tuuli- ja aurinkovoimalle hiilidioksidimaksun funktiona. (Hirth 2015 Energy Journal 36, 127-162.)

Jos ydinvoima kielletään, kustannukset ja päästöt nousevat rajusti siitä mitä ne olisivat muuten olleet. Nämä ovat siis teknofetissien ulkoisia kustannuksia. Hirthin sanoin….

However, the unavailability of nuclear and CCS comes at the price of increased emissions and welfare losses: CO2 emissions increase by 100-
200% (depending on VRE cost reductions), the electricity price increases by 15-35%, and total system costs by 13-25%. In absolute terms, welfare is reduced by 15-30 €bn per year, which would increase if the assumption of price-inelastic demand was relaxed

Ainoa tapa kasvattaa tuulivoiman osuutta edes 40% tasolle oli asettaa yli 100 €/tCO2 maksu päästöille, kieltää ydinvoima ja olettaa tuulivoimalle merkittävästi nykyistä alhaisempi hinta. On tietenkin sanomattakin selvää, että myös 40% osuus on koomisen riittämätön ilmastotavoitteita silmälläpitäen.

On myös kiinnostavaa huomata mitä Hirth ei tehnyt. Hän keskittyi nimenomaan tuulivoiman osuuden kasvattamiseen eikä esimerkiksi päästöjen minimointiin. Hän ei siis kertonut mikä on optimaalinen sähköntuotantotapa, kun tavoitteena on minimoida kustannukset sillä reunaehdolla, että päästötaso on riittävän alhainen. (Tuolla EMMA mallilla tämän voisi varmaan tehdä helposti, mutta valitettavasti minulla ei ole GAMS lisenssiä. Tämä projekti jää siis toistaiseksi pilkkeeksi silmäkulmaan.) Koska haittamaksun nosto ajoi investoinnit ydinvoimaan ja hiilentalteenottoon, luen kuitenkin rivien välistä tähän vastauksen, joka ei ole saksalaisessa keskusteluympäristössä korrekti. Kuten olen itsekin moneen kertaan arvioinut (esim. täällä ja täällä), jos vaadimme rajuja päästövähennyksiä “heavy lifting” perustuu suurella todennäköisyydellä ydinvoimaan. Ennen kuin tämä itsestäänselvyys ymmärretään voimme nauttia nykyisestä tragikoomisesta ilmastopolitiikasta.

Tuulivoimaa kannatetaan suhteessa ydinvoimaan siksi, koska se tuottaisi enemmän työpaikkoja alhaisemmalla hinnalla. Tämä on älytöntä. Taloustieteissä kerrotaan vitsiä ekonomistista, joka seurasi kiinalaisen padon rakentamista. Miljoona kiinalaista teki töitä lapioin. Ekonomisti ihmetteli miksi he eivät käytä maansiirtokoneita. Paikalliset kauhistelivat koneiden vievän työpaikat. Ekonomisti totesi tähän luulleensa kiinalaisten rakentavan patoa, jos he haluavat lisää työpaikkoja niin lapiot tulisi korvata teelusikoilla. Toivoisin, että tällainen argumentointi rajoittuisi vitsien maailmaan.

Energiantuotannon tehtävänä EI ole tuottaa työpaikkoja vaan energiaa. Energiantuotannon mahdollistamat työpaikat ovat ennen kaikkea käyttäjä päässä ja niin kuuluukin olla, koska ei energian tuottaminen ole itsetarkoitus. Työpaikkoja tärkeämpää on puhua hyvinvoinnista ja silloin täytyy puhua työn tuottavuudesta. Onko tehty työ niin tuottavaa, että se ylläpitää sellaista hyvinvointia mitä täällä odotetaan? Mitä nuo kuvan luvut oikeastaan tarkoittavat? Ydinvoimaa tuolla kuvassa annetulla summalla ostetaan ainakin 2GWe ja jos sähkönhinta on noin 5 senttiä/kWh, tuloja virtaa sisään noin 900 miljoonaa euroa/vuosi. Kukin työpaikka ydinvoiman rakentamisessa siis edesauttoi luomaan noin 300 000 euron arvosta tuloja vuodessa. (Käyttöiän aikana saadut tulot ovat yli viisi kertaa korkeampia kuin investointikustannus.)

Kahdella miljardilla rakennetaan noin 1.3 GWe edestä tuulivoimakapasiteettia ja 25% kapasiteettikertoimella niiden tuottaman sähkönarvo on noin 150 miljoonaa euroa/vuosi. Kukin rakennustöissä ollut työntekijä on siis aikaansaanut myyntituloja noin 10 000 euron edestä/vuosi. (Tuloja yhteensä noin 1.5 kertaa investoinnin verran.) Ero ydinvoiman rakentajan hyväksi on siis noin 30 kertainen. Kun ottaa huomioon, että suomalaisen keskipalkka on noin 36000 euroa vuodessa, kummatkohan työpaikat todennäköisemmin ylläpitävät ja mahdollistavat korkeaa tuottavuutta? Kummassa työn tekemistä vauhditetaan maansiirtokoneella ja kummassa sitä jarrutetaan korvaamalla lapiot teelusikoilla?

Hupaisa lasku…Käytämme energiaan ehkä noin 10% bruttokansantuotteestamme.  Suomen BKT on noin 180 miljardia ja primäärienergiankulutus noin 400TWh. Ilman energiankulutusta BKT putoaisi käytännössä nollaan joten voimme arvioida, että 1kWh primäärienergiaa tuottaa meillä noin 45 senttiä bruttokansantuotetta. EROEI konseptissa kysytään kuinka paljon energiaa jostain lähteestä saadaan suhteessa siihen kuinka paljon energiaa sen tuottamiseen kului. BKT:a tuijottamalla saisimme arvion, että kukin kWh tuottaa tällä hetkellä noin 10 kertaa enemmän bruttokansantuotetta kuin mitä se maksaa. En ole ihan varma mitä tuo tarkoittaa käytännössä, mutta tuon suuntainen nettotarkastelu on tärkeää. Mitä suurempi tuo suhdeluku on sitä paremmin luultavasti menee.

Aiheesta lisää:

Tom Murphyn “Do the Math” blogi on yksi suosikeistani ja hän on kirjoittanut mielestäni erinomaisesti talouskasvun rajoista. Kannattaa siis käydä lukemassa hänen “Exponential Economist Meets Finite Physicist” ja sitä seuraavat kommentit.

Luin amerikkalaisen antropologin David Graeberin kirjan “Debt: The First 5,000 Years” ja suosittelen sitä lämpimästi. Kirjoittaja on anarkisti pienellä a:lla ja (mutta?) hyvin järkevä. Tämä oli niitä kirjoja, joiden koin avartavan mieltäni mukavasti. Lähtökohtaisesti Graeber ei kuvia kumartele eikä epäröi todeta esimerkiksi monia taloustieteen lähtökohtia utopistisiksi myyteiksi. Oli erityisen hienoa, kun hän kertoi velan, rahan ja yhteisön yhteyksistä muissa kulttuureissa. Kun elämme omassa kulttuurissamme, opimme pitämään monia asioita niin itsestäänselvyyksinä, että emme edes huomaa kuinka erikoisia ne ovat. Silloinkin, kun kyseenalaistamme asioita niin nämä “itsestäänselvyydet” asettavat omat reunaehtonsa sille millaisessa viitekehyksessä kaikki keskustelu tapahtuu.

Debt: The First 5,000 YearsDebt: The First 5,000 Years by David Graeber

My rating: 4 of 5 stars

Wow! This one was really good, but read carefully since it might broaden your mind. He discusses very clearly not only history of debt, but also of money, power, and how perceptions on these issues have been strongly shaped by cultural backgrounds. Many things that he points out have become so “obvious” to us that we no longer even see how strange they actually are.

View all my reviews

Paul Krugman kirjoitti äskettäin blogissaan siitä milloin velkaantuminen on ongelma ja milloin ei. Pidän Krugmania yleensä hyvin järkevänä ihmisenä, mutta nyt hän sanoi jotain mikä on minusta arvelluttavaa: “…What can be done? One answer is inflation, if you can get it, which will do two things: it will make it possible to have a negative real interest rate, and it will in itself erode the debt of the Sams. Yes, that will in a way be rewarding their past excesses – but economics is not a morality play.”

Toisin sanoen hänestä on viisasta syödä ylivelkaantuneiden velkataakka pois korkeammalla inflaatiolla, jonka maksajina ovat ne, jotka eivät ole velkaantuneet (esim. velattomat palkansaajat tai säästäjät). Ymmärrän toki, että lyhyellä tähtäimellä tämä voi olla rationaalista joidenkin taloustieteen mallien perspektiivistä, mutta väite siitä, ettei talous ole moraalipeliä on ilmeisen väärä. Yhteisen talouden olemassaolo nojaa kuitenkin luottamukseen ja oikeudenmukaisuuden tunteeseen ja mikäli vastuuttomasti toimineet pitävät lyhytnäköisyytensä mukanaan tuomat palkinnot ilman, että maksavat sen kustannuksia, murenee ihmisten luottamus talousjärjestelmän oikeudenmukaisuuteen ja sillä on haitallisia taloudellisia seuraamuksia. Lisäksi tämä luo kannustimen toimia lyhytnäköisesti niin, että pitkänäköisten osuus väestöstä laskee.

Ongelma on nähdäkseni sama kuin ongelma altruismin evoluutiosta. Yhteistyö olisi kaikkien etujen mukaista, mutta kunkin yksilön intresseissä on haalia yhteistyön mukanaan tuomat hyödyt ilman, että osallistuu sen kustannuksiin (ts. loisia). Ilman ylimääräisiä mekanismeja joilla huijaajat havaitaan ja joilla heitä rangaistaan, ei yhteistyötä tekevä populaatio ole stabiili vaan huijarien osuus populaatiossa kasvaa vääjäämättä. Kiinnostavaa on, että tämän “tarpeen” rangaista pitääkin olla osin “irrationaalinen”, koska muuten se ei ole uskottava. Väärintekijä voi muuten luottaa siihen, että rangaistuksesta luovutaan, koska rationaalisesti katsoen “vahinkohan on jo tapahtunut ja meidän kaikkien on syytä katsoa tulevaisuuteen”. Sama ilmiö taitaa esiintyä myös rakkaudenevoluutiossa. Jotta parin saa houkuteltua pysymään yhdessä silloinkin, kun molemmat ovat (rationaalisesti) alttiita houkutuksille, tarvitaan joku “irrationaalinen” tunne, joka saa toisen näyttämään maailman tärkeimmältä ja ihanimmalta. Siinä lienee syy sille, että olemme välillä “hulluna rakkaudesta”.

Krugmanin ajatus siitä ettei taloustiede oli moraalipeliä on siis kestämätön. Ihmisten toiminnalle moraali on tärkeää eivätkä he kytke moraalivaistojaan päälle ja pois päältä sen mukaan kuinka taloustieteen yksinkertaistetut mallit käskevät. On varmasti tapoja joilla ylivelkaantuneita voidaan auttaa ilman, että tehdään vahinkoa niille kannustimille joita yhteisö pidemmällä tähtäimellä tarvitsee. Armeliaisuus velkaantuneita kohtaan pitää kuitenkin tällöin kytkeä yhteen suurempiin palkintoihin niille, jotka ovat olleet ja tulevat olemaan harkitsevia. Muuten tasapaino järkkyy ja pitkän tähtäimen kehityssuunta on huono.

Follow me on Twitter

Goodreads

Punainen risti

Unicef