You are currently browsing the category archive for the ‘elintarvikkeet’ category.

Media antoi runsaasti palstatilaa “ilmastoskeptiselle” luomulihan tuottajalle. Tutkijoiden kunnianhimo vääristää tutkimusta, internet luo maallikkotiedemiehiä, jotka käyttävät järkiargumentteja yada, yada, yada …minkäänlaista reflektiota en löydä siitä, että kenties psykologialla voisi olla jotain roolia ennen kaikkea siinä, että lihantuottaja ei näe omassa toiminnassaan muuta kuin hyvää. Koska tähän “lihantuotanto on hyvää, jos se on luomua”-argumentiin törmää toistuvasti ja koska tätä jatkuvasti käytetään viherpesemään suuri eläintuotteiden kulutus, luonnostelen nyt nopeasti arvion maankäyttövaikutuksista mitkä lähes poikkeuksetta näissä ulostuloissa sivuutetaan. (Toiset myös suuttuvat, jos ne nostetaan pöydälle. Pitäisi olla jotenkin holistisempi ja ymmärtää hienovaraisia nyansseja jne.)

Eli Sakari Peltolalla on ilmeisesti tila, jossa on noin 30 hehtaaria peltoa ja 25 hehtaaria laitumia. Teuraseläimiä on noin 30. Jos eläin tapetaan esimerkiksi 3 vuoden iässä, teurastettavia eläimiä olisi noin 10 vuodessa. Jos yhdestä eläimestä saa lihaa esimerkiksi noin 200 kg, tuo voisi tarkoittaa noin 2000 kg lihaa vuodessa. Tämä tarkoittaa noin 3 miljoonaa kilokaloria energiaa ja 1000 kiloa proteiinia. Yhdeltä hehtaarilta siis noin 52000 kilokaloria ja 18 kg proteiinia vuodessa. Tämä on selvästi hyvin summittainen arvio, mutta yksityiskohtien viilaus lisäämällä esimerkiksi maidon tuotantoa mukaan ei muuta mitään olennaista.

Jos eläintuotannon sijaan Peltola viljelisi vehnää, yhdeltä hehtaarilta voisi saada noin 4000 kg vehnää. Tämä tarkoittaa noin 15 miljoonaa kilokaloria ja 460 kiloa proteiinia. Energiaa siis saataisiin noin 300 kertaa enemmän kuin Peltolan tilalta nyt ja proteiiniakin noin 26 kertaa enemmän. (Aminohappokoostumus ei ole vehnän proteiinista aivan oikea eli sitä pitää täydentää, mutta tuossakin on kyse pyöristysvirheestä.)

tinyccle.gif

Lihan ympärillä pyörivä ruokavalio kestävän lihantuotannon kyydissä.

Tässä kohdin kuoro alkaa varmasti laulamaan, että kaikki maa ei sovellu viljan viljelyyn, mutta miksi ihmeessä kaikki maa pitäisi valjastaa ihmisten ravinnon tuottamiseen? Voimme aivan hyvin ruokita itsemme ja samalla pidättäytyä laajojen alojen sössimiseltä.

On perinnebiotooppeja joiden ylläpitämisessä eläintuotannolla ja laiduntamisella voi olla oma roolinsa, mutta keskeinen kysymys on kuinka paljon eläimiä tällöin olisi? Jos Suomessa on perinnemaisemia noin 40000 hehtaaria ja laitamme jokaiselle näistä hehtaareista naudan laiduntamaan, eläimiä olisi 40000. Nyt nautoja, sikoja ja kanoja on noin 1.4 miljoonaa eläinyksikköä (lehmä on noin yksi yksikkö) eli yli 30 kertaa enemmän kuin mitä perinnemaisemien ylläpito voisi suunnilleen vaatia. Kestävän eläintuotannon määrä on niin alhainen, että siihen nojaaminen muuttaa kaikkien ruokavalion hyvin lähelle vegaanin ruokavaliota. Sitä ei voi käyttää oikeuttamaan nykyisen kaltaista eläintuotteiden kulutusta.

Ilmakehä on pullollaan typpeä, mutta nämä ovat muodostaneet typpimolekyylejä, jotka ovat kemiallisesti heikosti vuorovaikuttavia. Elämä kuitenkin tarvitsee typpeä ja sen ymmärtää katsomalla vaikka kuvia aminohappoista joissa yksinäinen typpiatomi “N” pyörii toistuvasti mukana (tai itse asiassa kahden vetyatomin kanssa…komponentti, jonka saa rikkomalla ammoniakista yhden vetysidoksen).

aminoAcidStructures

Typpeä, vetyä, happea ja hiiltä… (DNA:ssa myös esim. fosforia)

Prosessia missä ilmakehän typpimolekyylit muutetaan esimerkiksi ammoniakiksi jota kasvit voivat käyttää kutsutaan typen sidonnaksi. On bakteereja, jotka tähän temppuun kykenevät ja osa niistä elää symbioosissa esimerkiksi palkokasvien kanssa tarjoten niille ravinteita. Koko planeetan biosfääri (meret poislukien) kykenee sitomaan vuosittain suuruusluokaltaan noin 135 miljoonaa tonnia typpeä.

Ihmiset voivat myös sitoa typpeä ilmakehästä ja valmistaa tästä “teollisia” lannoitteita. Ihmiskunta sitoo näin typpeä tällä hetkellä n. 144 miljoonaa tonnia, mistä suurin osa käytetään lannoitteisiin. Määrä siis on aika lähellä sitä mitä muu luonto tekee yhteensä. Kemiallisesti ihmisten harjoittama prosessi vaatii sopivat olosuhteet kattiloissa ja vetyä, koska keskeinen vaadittava molekyyli on ammoniakki, jossa on yksi typpiatomi ja kolme vetyatomia. Olet ehkä kuullut, että lannoitteet valmistetaan “fossiilisista polttoaineista” ja voit ihmetellä mihin niitä tarvitaan, koska esimerkiksi hiili ei kemiallisissa kaavoissa esiinny?

averillfwk-fig15_015

Haber-Bosch prosessi ammoniakin tuotantoon

Fossiilista polttoainetta tarvitaan vedyn valmistukseen. Taloudellisesti halvin tapa vedyn valmistukseen on käyttää hiilivetyjä (lähinnä maakaasua) yhdessä veden ja kemian noituuksien kanssa. Veden happi päätyy tässä yhteen hiilivedyn hiilen kanssa muodostaen hiilidioksidia, joka siirtyy ilmakehään. Hiilivedyn ja veden vety taas muodostaa vetymolekyylejä, joista olimme kiinnostuneita. Vedyn hinta riippuu toki maakaasun hinnasta, mutta hinta saattaa olla esimerkiksi USA:ssa tällä hetkellä 2$/kg nurkilla.  Tämä kustannus on hyvin keskeinen tekijä, kun arvioidaan esimerkiksi ammoniakin tuotantokustannusta. Prosessissa vapautuu vähintään noin 14 kg hiilidioksidia yhtä vetykiloa kohden.

Mikäli hehtaarin pellolla kasvaa noin 10 tonnia kasveja vuodessa ja kasveista noin 1% on typpeä, on kasvien saatava noin 100 kg typpeä jostain. Jos levitämme 100kg teollista lannoitetta pellolle (osa toki päätyy muualle kuin mihin tarkoitettiin), tarvitsemme noin 21 kg vetyä hehtaaria kohden. Yllä olevalla arviolla tämä tarkoittaa noin 300 kg hiilidioksidipäästöjä per hehtaari typpilannoitteesta. Muut tuotantoprosessin vaiheet lisäävät päästöjä tuosta jonkin verran, mutta tuo on suurin yksittäinen tekijä. Jos pellolla tuotettiin 5 tonnia viljaa, jonka markkina-arvo on noin 850 €, voisi typen osuus olla noin 5% tuosta. Se ei siis ole valtavan keskeinen tekijä.

Toiset esittävät, että yllä oleva ei ole kestävää, koska lannoite oli “teollista” ja tarvitsimme fossiilisia polttoaineita. Kemiallisesti ammoniakki, joka tulee tehtaasta on samanlaista kuin ammoniakki, joka tulee bakteerista. Samoin prosessi ei lähtökohtaisesti tarvitse fossiilisia polttoaineita, koska vetyä voi toki tuottaa muutenkin esimerkiksi veden elektrolyysillä tai termokemiallisilla sykleillä korkeissa lämpötiloissa. Mikäli käytetty energia oli hiilivapaata ei vedyn tuotanto tällöin aiheuta hiilidoksidipäästöjä ja keskeisin komponentti typpilannoitteiden valmistuksen hiilijalanjäljestä on poistunut. Mission accomplished!

Elektrolyysillä tuotettu vety on kuitenkin merkittävästi kalliimpaa. Yksi vetykilo vaatii vähintään 35 kWh sähköä mikä tarkoittaa, että esim. 5 senttiä/kWh hinnalla pelkästään sähkölasku olisi suunnilleen yhtä suuri kuin fossiilisen vedyn lopputuotteen hinta. Kun tuohon päälle lasketaan vielä pääomakustannuksia yms. saamme lopputuloksen, että elektrolyysillä tuotettu vety on useita kertoja kalliimpaa ja hintaero kasvaa mikäli elektrolyysilaitteet eivät ole päällä 24/7.

Kovin alhaisella päästömaksulla tuota tasapainoa ei korjata. Jotta elektrolyysi olisi kannattavaa, tulisi fossiilisen vedyn tuottajan joutua maksamaan monta sataa euroa per tupruteltu hiilidioksiditonni. Voi myös olla, että ainaisesta hypetyksestä huolimatta elektrolyysi ei tule koskaan olemaan alhaisemman kustannuksen vaihtoehto. Valitettavasti veden pilkkominen osiinsa on kuitenkin työläämpää kuin metaanin. Jos olisi pakko arvata kummalla tavalla tuotettu vety on halvempaa, olisi järkevämpää lotota fossiilisen vedyn puolesta. Toisaalta jos käytössä olisi merkittävästi maakaasua halvempaa energiaa tilanne voi muuttua.

Mainitsin jo aikaisemmin, että typpilannoitteen hinta saattaa olla noin 5% maanviljelijän lopputuotteen arvosta ja se taas on pieni osa siitä hinnasta mitä kuluttajina maksamme ruuasta kaupassa. Mikäli vain tekisimme päätöksen fossiilisen vedyn kieltämisestä, tuskin se mitään suurempia mullistuksia aiheuttaisi etenkin mikäli samalla emme vaadi vedyn tuotantoa tavoilla, jotka ovat erityisen kalliita.

Toisille tämän kaltainen tuumailu on jo merkki epäkestävän maailman ajamisesta. Ruokaa tulisi tuottaa “ei-teollisesti” ja kemian kaavoilla ja teollisuuden prosesseilla ja kannattavuudella ei tulisi olla tässä keskustelussa osaa. Meidän tulisi luottaa vain biologiseen typensidontaa. Mitä tämä voisi tarkoittaa? Jos kylvämme hehtaarille apilaa, se saattaa vuoden aikana sitoa ehkä sen noin 100 kg typpeä mitä viljely vaati. Huomattavaa kuitenkin on, että tällöin pelto tuottaisi ruokaa vain joka toinen vuosi eli saman kalorimäärän tuottaminen vaatisi pyöreästi kaksinkertaisen viljelyalan. Voimme myös tuoda pellolle ravinteita sen ulkopuolelta. Luomusäännöissä on tällä hetkellä porsaanreikä missä tavallista rehua syövän eläimen lanta voidaan laskea “luomulannoitteeksi”. Eli jossain on teollisesti lannoitettu rehupelto, lehmä syö rehun ja käyttää sen typestä vain osan ja lannan sisältämä “teollinen” typpi on muuttunut “kestäväksi”. Tämä on huono vitsi ja porsaanreikä pitäisi sulkea mahdollisimman pian.

Mutta jos käytämme viljelyyn hehtaarin sijasta kaksi niin, että toisella hehtaarilla viljellään  apilaa (tai muuta vastaavaa) ja toisella viljaa, voimme tuottaa saman ruokamäärän joka vuosi. Valitettavasti tuossa pitää laskea maankäytön päästövaikutukset mukaan. Suomessa hehtaarilla metsää on ilmeisesti hiiltä tyypillisesti ehkä reilut 100 tonnia. Tämä voi pyöreästi puolittua, kun metsä korvataan pellolla ja jos vuotanut hiili jaetaan esimerkiksi 50 vuoden ajalle tuo tarkoittaa noin tonnin hiilipäästöä per vuosi eli hiukan vajaa 4 tonnia hiilidioksidia per vuosi. 

Teollinen_vs_biologinen

Summittainen arvio eri typensidontamenetelmien hiilidioksidipäästöistä hehtaarilla peltoa.

Ylläolevan arvion yksityiskohtia voi toki viilata, mutta suuri kuva ei muutu. Maankäytön muutoksiin liittyvät kasvihuonekaasupäästöt ovat merkittävästi korkeampia kuin fossiilisilla tuotetun typpilannoitteen päästöt. Teollisen typpilannoitteen korvaaminen biologisella sidonnalla ei tällä hetkellä ole lähtökohtaisesti siirtymä kohti kestävämpään tuotantoa vaan siitä pois päin.

On pienempiä sektoreita millä tämä voi kuitenkin olla perusteltua. Esimerkiksi biodiversiteetin suojelu voi edellyttää niittyjen ennallistamista ja ylläpitämistä ja tässä vanhoilla viljelykäytänteillä voi olla järkevä rooli. Alhaisten tuotantomäärien vuoksi ne eivät kuitenkaan ole kestävä vaihtoehto ihmiskunnan ruokkimiseksi. Itse asiassa jo alussa mainittu huomio siitä, että teollinen typensidonta on samaa suuruusluokkaa kuin biologinen olisi riittänyt tämän huomion tekemiseksi. Jos teollisesta typensidonnasta luovutaan, ihmiskunnan pitäisi valjastaa loputkin planeetasta vatsansa täyttämiseksi.

Bioteknologia voisi tarjota kiinnostavan vaihtoehdon tähän. Kenties tutkijat kykenevät editoimaan joko kasvien tai bakteerien perimää niin, että biologinen typensidonta onnistuu myös viljakasveilla. Tämä voisi merkittävästi vähentää riippuvuutta “teollisista” lannoitteista. Valitettavasti tämä voi törmätä hyväksyttävyysongelmiin. Suuri osa “kestävistä” tuotteista on luotu ennen kaikkea vetoamaan kuluttajien mieltymyksiin niin, että tuote voidaan myydä korkeammalla hinnalla. Ei ole mitään syytä olettaa, että keskimääräisen kuluttajan preferenssit heijastelisivat sitä mikä on ympäristöongelmien minimoinnin kannalta viisainta. Lopputuloksena on esimerkiksi luomustandardit, joissa ei ainoastaan suhtauduta kielteisesti moniin olemassa oleviin työkaluihin vaan myös vaadittava teknologinen kehitys on de facto kielletty ja korvattu sanahelinällä. (Jos joku kehittää esimerkiksi typpeä sitovan vehnän ilman geenieditointia, voi osoittaa minun olleen väärässä.) Tarvitsemme elintarvikkeille ympäristömerkinnän mikä oikeasti keskittyy ympäristövaikutusten minimointiin ja eläinten hyvinvointiin.

 

Lisätty 10.6.2019:  Kirjoitus sai toisaalla osakseen kritiikkiä simplistisestä orgaanisen ja ei-orgaanisen typen esittämisestä samana. Lisäksi asetelma on liian mustavalkoinen. Tämä on totta.  Mikäli typpi siirretään maahan kuolleissa kasveissa tällä voi olla maanrakenteeseen, faunaan ja floraan myönteisiä vaikutuksia mitä nopeasti liukenevalla typpilannoitteella ei ole. Kirjoituksen pointti ei ole esittää, että biologinen typensidonta on paha asia tai, että kaikki lannoitus tulee tehdä teollisilla typpilannoitteilla. Pyrin lähinnä korostamaan sitä, että mikäli biologinen typensidonta tehdään tavalla mikä heikentää maankäytön tehokkuutta sen negatiivinen ilmastovaikutus on hyvin helposti paljon suurempi kuin teollisten typpilannoitteiden. Voi hyvin olla, että kombinaatio biologista typensidontaa täydennettynä teollisella lannoitteella on viisain vaihtoehto mikäli sillä saavutetaan korkea satotaso. Ainakin itse näen toistuvasti kannanottoja joissa esitetään, että pelkästään biologinen  typensidonta riittää ja teollisista typpilannoitteista tulisi luopua. Tämä ei pidä nykyisessä maailmassa paikkaansa. Lähinnä sitä yritän kirjoituksella tuoda esiin.

Luomutuotannossa ei mukamas käytetä “keinotekoisia” lannoitteita, mutta toisaalta esim. tavallisella rehulla ruokitun eläimen lanta voi ymmärtääkseni kelvata luomutilan lannoitteeksi. Tämän vuoksi minusta on vaikuttanut siltä, että luomutuotannon todellinen jalanjälki usein sivuutetaan keskustelussa. Osoittautuukin, että luomutilojen lannoitteista merkittävä osa on peräisin “tavallisilta” tiloilta.
2015/01/img_1592.png Melko tuoreessa ranskalaisessa tutkimuksessa (Nowak et al. 2013) laskettiin, että keskimäärin 23% typestä, 73% fosforista ja 53% kaliumista oli peräisin konventionaalisesta maanviljelyksestä. Jos nuo syötteet poistetaan, luomutilojen tuottavuus olisi nykyistäkin heikompi ja vaadittu maa-ala rajusti suurempi. Kun jalanjälki kasvaa, kasvaa myös maankäytön ilmastopäästöt. Tämä on järkevää miksi?

Norman Borlaug, vihreän vallankumouksen isä, syntyi satavuotta sitten. Kun Malthuksen seuralaiset varoittivat väestönkasvun seurauksista ja kannattivat jopa maahanmuuton pysäyttämistä ja avun katkaisemista maille joita pitivät toivottomina, Borlaugin kaltaiset ihmiset jättivät lässyttämisen vähemmälle, käärivät hihat ja ruokkivat ihmiskunnan. Kontrasti esimerkiksi Paul Ehrlichin kaltaisiin ihmisiin on jyrkkä.

” The battle to feed all of humanity is over. In the 1970s hundreds of millions of people will starve to death in spite of any crash programs embarked upon now. At this late date nothing can prevent a substantial increase in the world death rate …” P. Ehrlich.

Siinä missä Ehrlich et al. tuntuivat pitävän miljoonien nääntymistä kenties traagisena, mutta vääjäämättömänä, Borlaug teki jotain tilanteen parantamiseksi.  Onko kaikki nyt kuin Strömsössä? Ei tietenkään, mutta ihmiset ovat tällä hetkellä paremmin ruokittuja kuin ennen vihreää vallankumousta. Ihmiskunnan ruokkiminen tulevaisuudessa on edelleen haasteellista, mutta jos toimimme järkevästi tämä on mahdollista. Tästä kannattaa lukea esimerkiksi Gordon Conway:n erinomaisesta kirjasta One billion hungry: can we feed the world?. Kiitos Norman! Jatketaan hänen viitoittamallaan tiellä eteenpäin.

Don’t tell me what can’t be done. Tell me what needs to be done – and let me do it. “: Norman Borlaug

 

Kuluttujana suosisin mieluusti ekologisempia elintarvikeita, mutta huomaan suhtautuvani suurin varauksin tuotteiden markkinointiin ekologisin perustein. Yhteys markkinoinnin ja tuotteen aiheuttaman tosiasiallisen ekologisen vahingon kanssa on tyypillisesti aivan liian heikko. Tuotteiden pakkausmerkinnät ovat olennaisia, mutta minulle esimerkiksi “luomumerkki” ei kerro minulle tuotteen ekologisuudesta juuri mitään sen vakuuttavampaa kuin muutkaan tuotemerkit. Tämä sen vuoksi, koska useat merkin pohjalla olevista kriteereistä ovat nähdäkseni ekologisuuden kannalta osin yhdentekeviä ja osin jättävät täysin huomioonottamatta maatalouden aiheuttamat keskeisimmät ympäristöongelmat. Saan kriteereistä tunteen, että ne on muokattu vastaamaan monien kuluttajien luonnollisuuden tunteen ohjaamia oletuksia ekologisuudesta aidon ekologisen vahingon analysoinnin sijaan. Tämä on järkevää markkinoinnin kannalta, mutta haitallista mikäli tavoitteena on maatalouden ympäristöhaittojen minimointi. Asoita joita itse haluan nähdä tuoteen pakkausmerkinnöissä ovat esimerkiksi

  • Kuinka suuri pinta-ala on kulunut tuotteen tuottamiseen? Keskeisimpiä maatalouden ympäristöhaittoja on sen aiheuttama elinympäristön kapeneminen. Tämän vuoksi ei ole yhdentekevää kuinka paljon pellon hehtaarikohtainen sato on. Pellon perustaminen itsessään on se suurin ekologinen vahinko mitä maanviljelijä aiheuttaa. Sen lisäksi, että sillä on ilmeisen tuhoisat vaikutukset biodiversiteetille se on haitallista myös ilmaston muutoksen kannalta. Pellon paikalla olleeseen metsään sitoutui draamaattisesti suurempi määrä hiiltä kuin peltoon. Tämä hiili on vapautettu kiertoon peltoa perustettaessa ja sen rinnalla maanviljelyksen muut hiilipäästöt ovat suhteellisen pieniä. Tuhlaavan maankäyttön aiheuttamaa vahinkoa on hankalaa kompensoida millään. Ei valtavasta parkkipaikastakaan ei tule pientä parkkipaikkaa ekologisempaa sillä, että sen keskelle istutetaan koristepensas.
  • Kuinka paljon ravinteita on levinnyt pellon ulkopuolelle tuotetta tuotettaessa? Maatalouden aiheuttama rehevöityminen on ympäristöhaitta, joka on syytä minimoida. Tällä ei kuitenkaan ole paljoakaan tekemistä itse käytetyn lannoitteen kanssa. Typpi lehmänlannassa rehevöittää aivan samalla tavalla kuin “teollisten” typpilannoitteiden typpi. Olennaisempaa on varmasti asiaankuuluvat esteet lannoitteiden leviämiselle, liiallisen lannoituksen välttäminen ja lannoituksen oikea ajoitus kasvukauteen. Nämä asiat voidaan tehdä oikein ja väärin riippumatta minkätyyppistä maanviljelystä harjoitetaan. Tosin viimeksi mainittu asia voi olla helpompaa lannoitteilla, jotka siirtyvät tehokkaammin ja nopeammin kasveihin maassa lojumisen sijaan.
  • Kuinka paljon uusiutumatonta fosfaattia on käytetty tuotteen valmistukseen? On esitetty arvioita, että helpot ja halvat fosfaatin lähteet ovat loppumassa yllättävänkin pian (sadan vuoden kuluessa), joten fosfaattien tehokkaaseen käyttöön on syytä kiinnittää huomiota. Tälläkään ei kuitenkaaan ole paljonkaan tekemistä “teollisten” fosfaattilannoitteiden käytön kanssa, koska esimerkiksi luomussa “teollisten” fosfaattilannoitteiden raaka-aine, uusiutumaton fosfaattikivi, on ymmärtääkseni hyväksytty lannoite. Fosfaattilannoitteen valmistuksessa fosfaattikivi uitetaan rikkihapossa, jonka seurauksena suurempi osa kiven fosfaatista päätyy sellaiseen muotoon, että kasvit voivat käyttää sitä hyväksi. Lähtökohtaisesti tämä vaikuttaa tehokkaammalta fosfaattikiven käytöltä kuin sen levittäminen pelloille sellaisenaan. Joku paremmin asian ymmärtävä voi korjata mikäli olen väärässä.
  • Varsinkin alueilla, joissa veden riittävyys on ongelma, kuluttujan on saatava tietää kuinka paljon vettä on kulunut tuotteen tuottamiseen.

Varmasti on vielä paljon muitakin asioita joihin on hyvä kiinnittää huomiota, mutta nuo yllä olevat asiat ovat mielessäni keskeisiä ja mihinkään niistä en saa vastauksia nykyisistä pakkausmerkinnöistä. Parempia merkintöjä odotellessa…

Follow me on Twitter

Goodreads

Punainen risti

Unicef