Luin Pielke juniorin kirjan “The Climate Fix”. Kirjassa oli ihan hyvääkin asiaa, mutta jotenkin minulle jäi selllainen mielikuva, että Pielke on samaa sukua Bjørn Lomborgille ja aivan liian innostunut periaatteesta hyökkäilemään tutkijoita vastaan. Joskus kritiikkiin on varmasti aihetta, mutta jossain vaiheessa kritiikin yksipuolisuus alkaa ottamaan päähän. Esim. äskettäin Pielke Jr. kirjoitti blogissaan ymmärtävänsä BP:n vaatimuksia joidenkin tutkijoiden sähköpostikeskustelun julkaisemisesta. Tuollaisella olisi varmasti tukahduttava vaikutus tutkimukseen ja jostain syystä Pielken ymmärrys ei tunnu ulottuvan sinne asti, että hän huomaisi tutkijoita vastassa olevien tahojen paksut lompakot ja toiminnan julkisuudelta piilossa. Tutkijoilla ei ole resursseja palkata ihmisiä hoitamaan suhdetoimintaa vaan sitä tehdään parhaimmillaankin muiden töiden ohessa. Pielke tuntuu aivan liian helposti pitävän tiedettä vain poliittisen toiminnan yhtenä sivuhaarana. (Perehtyessäni Pielkeen netissä törmäsin tähän blogikirjoitukseen missä ajatukset olivat aika saman suuntaisia kuin itselläni.)

Entä itse kirja? Pielke selittää kirjassa aivan oikein kuinka ilmastotieteen tulokset ovat riittävän selkeitä oikeuttamaan toimet ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Tieteen epävarmuudet eivät hänen mielestään ole este poliittisille päätöksille. Hän kritisoi osaa tiedeyhteisöä siitä, että he toimivat kuvitellen, että tieteen tekeminen “varmemmaksi” on se mitä ilmastotoimien käynnistäminen vaatii. Pielken mielestä tämä politisoi tiedettä ja luo pohjaa epäluottamuksen kasvulle, kun tutkijoiden vahvat lausunnot osoittautuvat joskus vääriksi reaalimaailmassa. Pielke viilaa myös paljon pilkkua siitä, kuinka  esim. sanaa “dangerous” ei saisi käyttää ilmastosopimuksissa.  En oikein ymmärtänyt miksi vaivautua kirjoittamaan mokomasta sivutolkulla, mutta ehkä politiikantutkijalle nämä sopimustekstit ovat kiinnostavampia.

Yksi Pielken tärkeä teema on laki (“Iron law”): Jos talous ja ilmastopolitiikka asetetaan vastakkain, talous voittaa aina. Tämä on minusta havaintojen pohjalta vahvistettu ja  olen siitä samaa  mieltä. Sen sijaan hänen väitteensä siitä, ettei ole olemassa tekniikoita, joilla voisimme saavuttaa riittävän nopeaa dekarbonisaatiota on minusta erikoinen. Hän esittää tilastotietoja monen eri maan dekarbonisaatiosta (CO2 päästöt/BKT) ja johdattaa lukijan siihen käsitykseen, että missään tahti ei ole ollut riittävän nopeaa (noin 5% lasku vuodessa hiili-intensiteetissä).

“no country has yet figured out how to decarbonize its economy at a pace
beyond histortical rates, much less the very aggressive rates needed to achieve
ambitious emissions-reduction targets. (p.81)”

Hän kuitenkin sopivasti sivuuttaa Ranskan ja Ruotsin eli ne maat missä suurimmat päästövähennykset on aikaansaatu. Ranskan CO2 päästöt putosivat 80-luvulla noin 20% samaan aikaan, kun talous kasvoi hiukan yli 90%. Ruotsissa päästövähennystä tuli samassa ajassa noin 30%, kun talous kasvoi noin 90%. Jos en näpytellyt numeroita laskimeeni väärin, niin nuo luvut tarkoittavat noin 8-9% vuosittaista laskua talouden hiili-intensiteetissä. Tämä on paljon enemmän kuin mitä Pielke kertoo tarpeelliseksi. Se, että Pielke tällä tavalla valikoi esimerkkinsä tarkoitustaan palvelemaan, herättää kysymyksiä.

Japanista hän sanoo mm. “the proposal to deploy fifteen new nuclear power plants within a decade appears to stretch the bounds of credulity… (p.92)”. Anteeksi kuinka? Jos Suomi, jonka talous on alle 20 osa Japanin taloudesta, pystyy rakentamaan yhden reaktorin kymmenessä vuodessa, miksi 15 olisi mahdotonta Japanille? (Suomen ensimmäiset neljä reaktoria rakennettiin muuten noin 10 vuoden sisällä.) Etelä-Korea on käynnistänyt viimeisen 10 vuoden aikana 6 reaktoria ja heidän taloutensa on noin kolmasosa Japanin taloudesta. Tämä ei ole vaatinut heiltä suuria ponnistuksia ja talous on tuona aikana kasvanut noin 6% vuodessa. Jos nämä esimerkit eivät riitä, katsotaan itse Japania. Vuosina 1990-1999 Japanissa käynnistettiin 15 reaktoria. Tuo Pielken lausuma kertoo vähintäänkin pahasta huolimattomuudesta. (15 kuulostaa tosi suurelta luvulta…sormetkaan eivät siihen riitä…mahdotonta sanon minä!) Fossiiliset voimalaitokset ja niiden polttoainekuljetukset vaativat myös mittavia investointeja. Koska Pielke ei puhu juuri mitään näistä investoinneista, häntä lukiessa saa sen käsityksen, että vain fossiilisten vaihtoehdot vaativat työtä…älytöntä.

Toisin kuin Pielke väittää, meillä on ollut jo vuosikymmeniä teknologioita, joilla riittävän suuria päästövähennyksiä voidaan aikaansaada samalla, kun pidetään huolta siitä, etteivät talous- ja ilmastopolitiikka törmää. Muitakin toimia tarvitaan, mutta ydinvoima on se “low hanging fruit”, jonka avulla suurin osa sähköntuotannosta voidaan dekarbonisoida, jos niin halutaan.

Pielke vastustaa “geoengineering”-ratkaisuja, mutta hänen keskustelunsa oli minusta tältä osin sekavaa ja epäjohdonmukaista. Toisaalla hän puhuu kyllä hyötyjen ja haittojen punnitsemisesta, mutta tässä asiassa hänellä taitaa olla sokea piste. En tiedä haluaako kukaan tosissaan “geoengineering”-ratkaisuja käyttää, mutta jossain vaiheessa voimme olla siinä tilanteessa, että niihin liittyvät riskit ovat pienempiä kuin lämpenemiseen liittyvät riskit. Ehkä tämä riskien suhteellinen muutos ajan kuluessa vaivaa Pielkeä, joka ei halua tiedeyhteisön “pelottelevan” tieteellä kansalaisia.

Epäjohdonmukaisuus pahenee, kun hän keskustelee hiilen talteenotosta. (Hän käyttää muuten tästä termiä “air capture”.) Siitä hän nimittäin pitää. Tätä en ymmärrä, koska on aivan selvää, että hiilen talteenotto sotii hänen raudanlujaa lakiaan vastaan. Hiilen talteenotto nimittäin maksaa aina enemmän kuin hiilidioksidin päästäminen ilmakehään.  Toisaalta se tarkoittaa suurempaa fossiilisten polttoaineiden polttamista ja ehkä tässä on syy Pielken lämpimille tunteille. Toivottavasti olen epäilyksessäni  väärässä. Koska hän ei taida missään sanoa, että fossiilisten polttaminen pitää lopettaa,  mieleni perukoille jää epäilyksiä siitä mikä hänen pitkän tähtäimen tavoitteensa oikein on.

Summa summarum. Kirjassa oli siellä täällä ihan mielenkiintoisiakin ajatuksia, mutta  itselleni jäi epäselvä kuva siitä mitä Pielke Jr. oikeastaan haluaa.