Paul Krugman kirjoitti äskettäin blogissaan siitä milloin velkaantuminen on ongelma ja milloin ei. Pidän Krugmania yleensä hyvin järkevänä ihmisenä, mutta nyt hän sanoi jotain mikä on minusta arvelluttavaa: “…What can be done? One answer is inflation, if you can get it, which will do two things: it will make it possible to have a negative real interest rate, and it will in itself erode the debt of the Sams. Yes, that will in a way be rewarding their past excesses – but economics is not a morality play.”

Toisin sanoen hänestä on viisasta syödä ylivelkaantuneiden velkataakka pois korkeammalla inflaatiolla, jonka maksajina ovat ne, jotka eivät ole velkaantuneet (esim. velattomat palkansaajat tai säästäjät). Ymmärrän toki, että lyhyellä tähtäimellä tämä voi olla rationaalista joidenkin taloustieteen mallien perspektiivistä, mutta väite siitä, ettei talous ole moraalipeliä on ilmeisen väärä. Yhteisen talouden olemassaolo nojaa kuitenkin luottamukseen ja oikeudenmukaisuuden tunteeseen ja mikäli vastuuttomasti toimineet pitävät lyhytnäköisyytensä mukanaan tuomat palkinnot ilman, että maksavat sen kustannuksia, murenee ihmisten luottamus talousjärjestelmän oikeudenmukaisuuteen ja sillä on haitallisia taloudellisia seuraamuksia. Lisäksi tämä luo kannustimen toimia lyhytnäköisesti niin, että pitkänäköisten osuus väestöstä laskee.

Ongelma on nähdäkseni sama kuin ongelma altruismin evoluutiosta. Yhteistyö olisi kaikkien etujen mukaista, mutta kunkin yksilön intresseissä on haalia yhteistyön mukanaan tuomat hyödyt ilman, että osallistuu sen kustannuksiin (ts. loisia). Ilman ylimääräisiä mekanismeja joilla huijaajat havaitaan ja joilla heitä rangaistaan, ei yhteistyötä tekevä populaatio ole stabiili vaan huijarien osuus populaatiossa kasvaa vääjäämättä. Kiinnostavaa on, että tämän “tarpeen” rangaista pitääkin olla osin “irrationaalinen”, koska muuten se ei ole uskottava. Väärintekijä voi muuten luottaa siihen, että rangaistuksesta luovutaan, koska rationaalisesti katsoen “vahinkohan on jo tapahtunut ja meidän kaikkien on syytä katsoa tulevaisuuteen”. Sama ilmiö taitaa esiintyä myös rakkaudenevoluutiossa. Jotta parin saa houkuteltua pysymään yhdessä silloinkin, kun molemmat ovat (rationaalisesti) alttiita houkutuksille, tarvitaan joku “irrationaalinen” tunne, joka saa toisen näyttämään maailman tärkeimmältä ja ihanimmalta. Siinä lienee syy sille, että olemme välillä “hulluna rakkaudesta”.

Krugmanin ajatus siitä ettei taloustiede oli moraalipeliä on siis kestämätön. Ihmisten toiminnalle moraali on tärkeää eivätkä he kytke moraalivaistojaan päälle ja pois päältä sen mukaan kuinka taloustieteen yksinkertaistetut mallit käskevät. On varmasti tapoja joilla ylivelkaantuneita voidaan auttaa ilman, että tehdään vahinkoa niille kannustimille joita yhteisö pidemmällä tähtäimellä tarvitsee. Armeliaisuus velkaantuneita kohtaan pitää kuitenkin tällöin kytkeä yhteen suurempiin palkintoihin niille, jotka ovat olleet ja tulevat olemaan harkitsevia. Muuten tasapaino järkkyy ja pitkän tähtäimen kehityssuunta on huono.